Oi valoa!

Pääkaupunkiseudullekin on satanut lunta. Vähän. Sen verran, että se on tuonut valoa pimeyteen. Pitkään olikin todella synkkää, harmaata ja sateista. 

Olen viikonlopun aikana miettinyt paljon kiitollisuutta. Eilen oli ohjaamani Mindfulnessia vanhemmille - kurssin toiseksi viimeinen kerta ja teemana oli myönteiset tunteet ja kiitollisuus. Olen viikonlopun aikana tuntenut suurta kiitollisuutta monista asioista.

Lauantaina olin poikien koulun marrasmarkkinoilla talkoolaisena onnenpyörä - pisteessä koko päivän. Oli mahtavaa nähdä yhteisöllisyyttä tapahtumassa. Tunsin onnen suorastaan läikkyvän rinnassani. Eilen katsoimme leffan "Big Hero 6" ja se oli mukava hetki oman perheen kanssa. Taas läikähti sydämessä. Olen onnellinen ja iloinen siitä, että saan tehdä työtä, josta nautin ja jonka koen merkitykselliseksi. Ja kaiken lisäksi työni on itseluomani.

Kiitollisuutta tunnen myös lähestyvästä joulusta, ensimmäisiä koristeita on  nyt laitettu esille. Joulu on ihanaa levollista yhdessä olon aikaa. Aikaa perheelle, aikaa itselle.

Tällä hetkellä olen myös onnellinen siitä, että syksyn suurin työsuma on nyt ohitettu ja minulla on nyt aikaa myös opinnoilleni ja ajatuksilleni. Työt vähenevät pikku hiljaa joulua kohden ja edessä on pitkä loma.

Tällaisia ajatuksia minussa herätti lumi, valo ja kiitollisuus. Mukavaa viikkoa sinulle!

Hetkessä: Billy Elliot - musikaali

Muistan edelleenkin Billy Elliot elokuvan, jonka näin vuonna 2000. Elokuva teki minuun vaikutuksen ja jäi mieleeni pitkäksi aikaa. Ostin myös elokuvan soundtrackin. Ja muistan ajatelleeni, että jos joskus saan pojan, olisi kiva jos hän alkaisi harrastaa tanssia. Nyt on kaksi poikaa eikä kumpikaan tanssi. Esikoinen kävi breakdancessa puoli vuotta ja olisi varmasti jatkanut sitä, jos tanssikoulu olisi jatkanut toimintaa tässä lähellä. Harrastus kuitenkin loppui siihen, että tanssikoulu muutti kauemmaksi eikä täällä päin ole breikkiä ollut tarjolla muualla.

Viime keväänä näin mainoksen Billy Elliot-musikaalista ja heti päätin, että haluan nähdä tämän musikaalin. Sain seurakseni ystäväni ja viime lauantaina kävimme katsomassa esityksen Peacock-teatterissa.

Musikaali perustuu elokuvan tarinaan. Tarina kertoo pojasta, joka tanssin keinoin murtautuu pois kotipaikkansa ahdistavasta ilmapiiristä. Tarina sijoittuu 1980-luvun brittiläiseen kaivoskaupunkiin, jossa kaivoslaiset taistelevat lakkoilemalla Margaret Thatcherin politiikkaa vastaan.

Esitys oli hieno. Taidokkaat näyttelijänsuoritukset, hyvää musiikkia ja kaunista tanssia. Pidin paljon. Myös lapsinäyttelijät vetivät hyvin roolinsa. Billy Elliot tarjosi myös liikuttavia hetkiä ja ainakin minä tarvitsin nenäliinaa. Esitys oli oikein mukava elämys tähän harmaaseen marraskuuhun.

Yksi asia minua ihmetytti ja vähän myös häiritsi. Katsomossa oli aika paljon myös lapsia. Pieniä lapsia. Musikaalin ikäraja on 10-vuotta. Meidän edessämme istui äiti kolmen pojan kanssa, joista kukaan ei ollut 10-vuotias, pienin oli arviolta 4-vuotias. Esitys ei millään tavoin ole suunnattu noin pienille. Se on pitkä (2 h 45 min väliajan kanssa), siinä on kiroilua, panokeskustelu ja myös tappelua ja kovia ääniä. Saman aikaisesti pääkaupunkiseudulla menee paljon hyviä lastenteatteriesityksiä, miksi tuoda lapsi katsomaan Billy Elliotia, joka ei ole lastenmusikaali? Sillä nämä pienet sitten häiritsevät muiden musikaalielämystä. Hokevat vanhemmilleen, "milloin tämä loppuu", "kestääkö tämä vielä pitkään", "en jaksa enää", he seisovat tuoleilla (ja näin estävät takana olevaa näkemästä esitystä), vääntyilevät ja kääntyilevät. Myös Billy Elliotin ohjaaja sanoo: Musikaalia ei ole tarkoitettu lapsille. Olen täysin samaa mieltä hänen kanssaan.

Billy Elliot menee vain tämän syyskauden ajan Peacockissa. En ole seurannut onko lisänäytöksiä keväälle tulossa myyntiin. Jos lippuja on vielä jäljellä, suosittelut!

Sana sieltä, toinen täältä

Blogissani on ollut hiljaista. Pisin tauko, minkä olen koskaan pitänyt. On ollut kiirettä töitten saralta, tosi kiireiset viikot takana. Nyt helpottaa, ensi viikko on enää semikiireinen ja sen jälkeen onkin enää vain tavallisia työviikkoja ja mitä lähemmäksi joulua päästään, sitä vähemmän on töitä. Ja joulun aikaan pidän pitkän loman.

Ensimmäiset joululehdet ovat ilmestyneet ja niitä olen lueskellut. Pitäisi kaivaa myös vanhoja joululehtiä esille, tykkään selailla tiettyjä joululehtiä ja joulukirjoja vuodesta toiseen.

Minulla on ollut tosi innostavia työkeikkoja. Mutta ne ovat myös syöneet veronsa eli tunnen itseni aika väsyneeksi tällä hetkellä. Takana on tosi kreisit viikot.  Tiesin jo etukäteen, että loka-marraskuun vaihde tulee olemaan kiireinen, mutta samaan syssyyn tuli vielä muutama kotikäynti unikouluohjausten tiimoilta. Kalenteri on ollut tupaten täynnä. Samalla ihanaa ja innostavaa mutta myös väsyttävää.

Isänpäivänä kävimme syömässä paikallisessa uudessa ravintolassa, My Sevenissä. My Seven tarjoilee vietnamilaista ruokaa ja en voi kuin suositella paikkaa. Isänpäivään kuului myös perheleffan katsominen, katsoimme Lomasankarit - elokuvan. Mies tuli saaneeksi meille Elisa Viihteen jonkun tilauksen kytkykauppana ja sieltä tulee varmaan katsottua enemmänkin leffoja. Luulen, että jo tänä iltana seuraavan kerran.

Huomenna menen katsomaan ystäväni kanssa Billy Elliot - musikaalia Peacock-teatteriin. Ihanaa päästä pitkästä aikaa musikaaliin.

Mun on tarkoitus palata nyt myös aktiivisemmin blogin pariin. Kiireisimmät työviikot ovat takana. Mukavaa alkavaa viikonloppua Juuri Sinulle!

Terveiset sinne taivaaseen

Näin Pyhäinpäivän aikaan mieleeni on palannut isäni. Rakas isäni, joka kuoli 3.5 vuotta sitten. Pitkään mietin, onko kuolemasta 2.5 vai 3.5 vuotta ja tulin siihen tulokseen, että kyllä siitä jo on yli kolme vuotta.

Kuolema ei sinällään tullut yllätyksenä, isäni sairasti dementiaa ja olin jo tehnyt luopumistyötä monta vuotta. Hän oli laitoshoidossa, koska äitini ei enää jaksanut omaishoitajana. Hän ei enää tuntenut minua eikä äitiäni. Liikuntakyky ja puhe heikkenivät koko ajan. Lopulta tuli keuhkokuume, josta isäni ei enää selvinnyt. Muistan kun äitini soitti minulle pääsiäisen alla ja kertoi, että isäni oli viety sairaalaan ambulanssilla. Parin tunnin päästä oli tullut puhelu, että lääkäri ei anna toivoa, jos haluatte nähdä puolison / isän hengissä, niin pitää tulla hyvästelemään. Tein päätöksen, että lähden Mikkeliin. Ilmoitin töihin tilanteesta ja ostin junaliput. Ehdin nähdä isäni vielä kahtena päivänä hengissä. Olihan se vähän outo tilanne olla siellä sairaalassa tietoisena, etten kenties näe enää koskaan isääni hengissä. Mitä siinä tilanteessa sanotaan? Minä sanoin: "Rakastan sinua. Minun tulee ikävä sinua". Isäni kuoli kiirastorstain ja pitkäperjantain välisenä yönä ja siinä vaiheessa myös mies ja pojat olivat ehtineet tulla jo Mikkeliin.

Kuoleman jälkeen ei surulle ehdi jäädä paljon tilaa. Saman tien alkoi hautajaisvalmistelut ja koska olen ainut lapsi, minun vastuulleni jäi paljon asioita. Surun keskellä tuntuu aika rankalta, kun pitää heti alkaa miettiä hautajaisten pitopaikkaa, ruokatarjoiluja, kuolinilmoitusta, kukkalaitetta. Itse palasin töihin ehkä vähän liian nopeasti isäni kuoleman jälkeen, saadakseni muuta ajateltavaa. Mutta samalla olin aivan järkyttävän väsynyt eikä surutyö varmasti saanut tarpeeksi tilaa ja aikaa.

Nyt siitä on jo vuosia, mutta edelleenkin kyyneleet tulevat silmiini, kun kirjoitan isästäni. Tuntui niin väärältä, että lastemme isovanhemmista kuoli ensimmäisenä juuri minun isäni. Mitä lapsirakkain ja kultaisin ihminen, jolle pojat olivat kaikki kaikessa. Hän oli aina toivonut lapsenlapsia ja kun niitä sitten lopulta sai, hänelle tuli dementia eikä hän pystynyt poikien seurasta nauttimaan kovin pitkään.

Tänään muistelen isääni ja kiitän häntä siitä, että hän oli lempeä ja hyvä isä. Mahtava pappa pojille. Terveiset sinne taivaaseen, meille kuuluu hyvää. Olisit ylpeä sekä pojista että minusta, jos eläisit. Poikien mielessä olet se pappa, joka juoksi kilpaa heidän kanssaan ja joka työnteli heidät rattaissa uneen. Arvokkaat muistot säilyvät sydämissämme.

Rennompaa bloggaamista (ja arvonnan voittaja)

Tarvittiin kirjan pieni tekstinpätkä tämän asian oivaltamiseen. Minä, joka elämässäni pyrin hidastamiseen ja downshiftaamiseen, kuluttamisen vähentämiseen ja elämiseen tässä hetkessä, tajusin bloggaamiseni menneen vaivihkaa suorittamiseksi. Minulla on taipumusta suorittamiseen, siitä olen kirjoittanut jo aiemminkin.

Aloitin bloggaamisen n. 1.5 vuotta sitten. Bloggaamisen aloittaminen oli hyvä päätös. Olin miettinyt sitä jo pari vuotta ja kerännyt rohkeutta. Huomaan, että kun rohkaistuin bloggaamiseen, se on auttanut minua myös olemaan paremmin näkyvillä yrittäjänä. Olen oppinut ottamaan ja käsittelemään valokuvia ja kirjoittamaan tekstejä. Blogini on minulle kuin päiväkirja, voin palata muistoihini vuoden taakse ja yrittäjyyden alkuaikoihin. Koen saaneeni myös tuttavia blogin kautta. Sellaisia, joita en ole tavannut koskaan, mutta jotka säännöllisesti jaksavat kommentoida tekstejäni. Se tuntuu hienolta.

Alkuaikoina luin jostakin ohjeita bloggaamiseen. Ohjeessa suositeltiin uusien tekstien julkaisemista 2-4 kertaa viikossa, jotta lukijoilla pysyy mielenkiinto yllä. Ja tätä tahtia olen noudattanut. Huomasin luoneeni päähäni säännön, että mun on blogattava ainakin kolme kertaa viikossa, jottei blogini unohdu lukijoitten mielestä. Täysin itseluotu ja turha sääntö, jonka huomaan nyt aiheuttaneen stressiä minulle. Kun ei olekaan ollut aikaa tai mielenkiintoa bloggaamiseen, olen soimannut itseäni. Huomasin myös, että aloin elää blogiani varten. Ajatuksissani alkoi pyöriä: "Nyt pitää ottaa kuvia tästä ruuasta tai tästä esityksestä, jotta voin kirjoittaa siitä blogiini". "Nyt kun olen saanut tämän kirjan arvostelukappaleeksi, se pitää lukea nopeasti ja kirjoittaa siitä teksti blogiini". "Nyt mun pitää tavallaan lavastaa joku tilanne ja pyytää esikoinen ottamaan kuvan minusta, jotta saan kuvituskuvaa blogiini" jne jne. Kiva asia, bloggaaminen, menikin vaivihkaa suorittamiseksi.

Lisäksi toki minä, suorittamisen taipuvainen ihminen, helposti sorruin myös vertailuun. Oma blogi alkoi tuntua liian kotikutoiselta. Pitäisikö tästä tehdä tavoitteellisempaa. Jne jne.

Onneksi tajusin tämän. Pieni tauko ja omien ajatusten läpikäyminen teki hyvää. Yritän poistaa päästäni "säännön" siitä, kuinka usein mun pitää blogata. Poistan ajatukset siitä, että jokainen tapahtuma / esitys / ruoka / ties mikä pitäisi kuvata ja blogata siitä vaan jatkossa keskityn enemmän siihen, että olen esityksessä tai läsnä perheelle ja bloggaan siitä, jos se tuntuu kiinnostavalta, mutta mitään en tee vain blogini vuoksi tai saadakseni kuvia jostakin tilanteesta.

Minä en tavoittele suuria lukijamääriä enkä blogigaalakutsuja. Jatkan omaa linjaani, mutta vieläkin rennommalla otteella. Minusta parasta blogissa on kommentit ja niitä huomaan saaneeni nyt vähemmän, kun itse en ole nyt ehtinyt kovinkaan moneen blogiin kommentoida. Luen kyllä edelleenkin montaa blogia. Pitää taas terästäytyä myös kommentoinnissa, kun itsekin tiedän miten mukavaa on saada kommentteja.

Ja mikä teksti sai minut pohtimaan tätä asiaa? Kirja "Rikas elämä", jossa Leila Saarivirta kirjoittaa näin: "Innostun asioista helposti. Se johtaa välillä siihen, että harrastus alkaa viedä eikä toisinpäin. Kerran huomasin ahdistuvani ajatuksesta, etten ollut blogannut moneen päivään. Omaksi virkistykseksi aloittamani harrastus oli muuttunut velvollisuudeksi". Ja toinen pätkä: "Aloin työn asemesta suorittaa vapaa-aikaa. Samalla kun nautin esimerkisi kirjojen lukemisesta, minulla oli suuri tarve listata ja esitellä lukemaani muille blogissani. Luontoretkikohteista tuli paikkoja, jotka halusin merkitä käydyksi. Spontaanius ja tekemisen ilo alkoivat hiipua, tilalle hiipi pakko etsiä uusia tapoja suorittaa". Teksti osui ja upposi.

Rennompaan bloggaamiseen minua ohjaa myös se tosiasia, että olen nyt sekä yrittäjä että opiskelen hetken aikaa kaksia opintoja samanaikaisesti - mindfulness - ohjaajaksi ja Lasten Tunnetaito - ohjaajaksi. Marraskuussa minulla on töitä todella paljon ja lisäksi molempiin opintoihin kuuluu isot etätehtävät, jotka pitää palauttaa marraskuussa. Joten blogin päivittäminen ja nettiselailut ovat nyt toissijaisia jonkin aikaa.

Korttiarvonta on loppunut ja arvoin voittajan perinteisellä "kirjoita osallistujien nimet lapulle, leikkaa laput irti toisistaan ja vedä sieltä voittajan nimi" - tyylillä ja kortit voitti Katja - Tässä ja Nyt. Onnea ja laitatko minulle sähköpostiini (heli at kasvuntaika.fi) osoitteesi, niin postitan kortit sinulle.

Mukavaa viikkoa kaikille blogini lukijoille!

Mitä kuuluu pilates-kurssilleni?

Kirjoitin muutama viikko sitten Iloa pilatekseen - verkkokurssista, jota olin aloittamassa. Minulla oli kahtalaisia ajatuksia kurssiin liittyen. Toisaalta ajattelin, että ihanaa kun on mahdollisuus tehdä pilates-harjoittelua kotona, koska meillä lähimaillakaan ei ole pilates-tunteja. Toisaalta mietin, miten motivoidun tekemään harjoitukset kotona, kun kukaan ei ole tsemppaamassa ja vahtimassa treenejäni.

Mitä nyt kuuluu? Olenko treenannut ahkerasti? Tulee heti olo, että nyt selitellään ja kunnolla....kurssi on ollut ihana ja videot hyviä. Joka kerta kun olen tehnyt harjoitusvideon olo on ollut hyvä. Mutta...kun ei sille videon tekemiselle ole meinannut muka löytää aikaa. Kurssin alkaessa oli poikkeusviikko, kun mies oli Intiassa, esikoinen leirikoulussa ja minulla paljon töitä. On ollut hiljaisuuden retriittiä ja viikonloppuisinkin on ollut kursseja tai töitä. Ja olen ollut myös kipeänä. Eli kurssin videoiden tekeminen on jäänyt ihan liian vähäiseksi.

Videot ovat olleet hyviä ja harjoitukset monipuolisia. Pilastes-hengitys tuntuu edelleenkin vähän vaikealta, taidan tehdä hengityksen usein juuri päinvastoin kuin pitäisi tehdä. Nyt olen alusta alkaen saanut tehoa treeneihin, ei ole ollut kertaakaan oloa, että eihän tämä tunnu missään. Minua on huvittanut se, että joka kerta kun ohjaaja on sanonut "ole tarkkana ettet pure hampaita yhteen" huomaan puurtaneeni harjoitusta hampaat irvessä. Jokaisen videon lopussa on lyhyt rentoutus, erityisesti olen tykännyt kolmannen videon lopussa olleesta hoitava hengitys - rentoutuksesta.

Luulen, että tulen ostamaan videot itselleni, sen verran hyviä ja tehokkaita ne ovat olleet. Ja kuinka se onkaan niin, että vaikka tiedostaa esim. pilates-treenin hyödyt itselleen, niin siihen on vaikea löytää arjesta aikaa, kun ei ole tiettyä kellonaikaa eikä ohjaajaa pitämässä huolta, että treeni tulee tehtyä. Silti uskon, että nämä nettipohjaiset jooga/pilates jne kurssit ovat hyvä juttu. Jatkan treenejä ja toivon löytäväni niille jatkossa helpommin aikaa arjestani.

* tämä on blogiyhteistyö, olen saanut kurssin alennuksella.

Hetkessä: Leffoja ja taidetta Mikkelissä

Vietin lasten kanssa Mikkelissä muutaman päivän. Odotin lomaa paljon. Olin flunssassa ja odotin parantuvani täysin loman aikana. Odotin omaa aikaa. Odotin leffareissuja. Odotin ehkä myös sitä, että pääsisin hetkeksi irti yrityksen asioista ja aivoihini tulisi tilaa uuden suunnitteluun. Muistan kuinka vuosi sitten ollut syysloma oli todella hyvä. Tuntui, että sain valtavasti uutta virtaa muutamassa päivässä ja aivan uusia visioita yritykseni suhteen. Silloin otin syyslomalla yhteyttä pariin tahoon, joista onkin tullut minulle hyviä yhteistyökumppaneita. Ehkä nytkin toivoin, että saisin jonkun aivan loistavan vision. No, tällä kertaa ei niin käynyt. Toki loma sinällään oli hyvä ja tuli tarpeeseen.

Kävin lasten kanssa katsomassa leffan "Onnelin ja Annelin talvi". Pidimme siitä. Tosin itse tykkäsin enemmän ekasta Onnelista ja Annelista, vaikka monessa arvostelussa tämä toka on todettu paremmaksi. Onnelin ja Annelin maailma on pastellinen ja yhteisöllinen. Leffassa oli myös ripaus jännitystä mukana. Itsekseni kävin katsomassa leffan "Äidin toive". Se oli semihyvä. Ajattelin etukäteen, että se saattaa mennä hyvinkin ihon alle, mutta niin ei käynyt. Ehkä tarinoita oli vähän liikaa mukana. Leffa oli visuaalisesti kaunis, mutta tarinat jäivät ehkä vähän irrallisiksi. Silti olen iloinen että näin sen leffan. Niin harvoin käyn katsomassa muita kuin lastenleffoja.

Kävimme Mikkelin taidemuseossa koko poppoon voimin, myös äitini oli mukana. Siellä oli kaksi näyttelyä, Jussi Tukiaisen Arte Povera (kierrätystaidetta) ja erityisesti lapsiperheille suunnattu Saareen-näyttely. Molemmissa näyttelyissä riitti myös lapsille katsottavaa. Saareen-näyttely on varmasti sopivampi vähän pienemmille lapsille. Hienoa, kun taidemuseoissa huomioidaan myös pienet kävijät.

Kiertelin myös vähän kaupoilla ja kävin istumassa rannassa ottamassa valokuvia. Nukuin hyvät yöunet ja olihan se ihanaa syödä äitini ruokia eikä pariin päivään tarvinnut miettiä ruokahuoltoa. Loma päättyi vähän ikäviin tunnelmiin, kun lähtiessämme kohti Onnibussia ja paluumatkaa ajelin äitini autolla linja-autoasemalle ja auton konepellin alta alkoi tulla savua ja myöhemmin huomasimme myös tulta. Paloauto ja poliisi käväisivät paikalla, jonkun oikosulun myötä joku johto (huomaatteko kuinka paljon tiedän autoista?) paloi. Onneksi kenellekään meistä ei sattunut mitään ja onneksi emme olleet lähdössä ajamaan pitkää matkaa autolla. Mutta sen auton kanssa kyllä on sattunut ja tapahtunut. Se on varastettu, se on ajettu tolppaan ja nyt vielä tämäkin.

Syysloma on ohi, alkaa taas normaaliarki töineen. Seuraavan kerran minulla on useampi vapaapäivä peräkkäin joulukuussa. Silloin pidänkin pitkän loman.

Mukavaa uutta viikkoa kaikille! Olethan huomannut korttiarvonnan, joka on menossa blogissani?