Blogissani on tänään vieraskynäpostaus, blogihistoriani ensimmäinen. Puheenvuoron saa Sari.
Mutta kun minä haluan sen!!
Mä haluaisin kiitos edes joskus lukea lehden rauhassa!
Et sinä päätä kun minä päätän!
En haluuu-uuu!
Kuulostaako tutulta? Ainakin meidän perheessämme kolmevuotiaan, melkein
viisivuotiaan ja kahden aikuisen kesken tulee joka päivä tilanteita,
joissa vähintään kaksi ihmistä haluavat täsmälleen eri asioita.
Tai molemmat lapset haluavat täsmälleen samaa asiaa, kuten vaikka sitä
yhtä lelua tai juuri tuonväristä liitua. Aikuinen haluaa juoda rauhassa
kahvia, lapsi haluaa aikuisen mukaansa leikkimään. Ja niin edespäin.
Toisaalta vanhempi pystyy katsomaan asiaa isommasta näkökulmasta, pystyy
ehkä odottamaan hetken, ja ymmärtää, että lapsi ei tarvitse asioita
kiusallaan. Ja toisaalta vanhempikin saa tarvita asioita. Vanhempikin
saa olla väsynyt, ja vanhempi saa haluta välillä omaa rauhaa. Mitä
vähemmän vanhemmalla on omassa tankissa tahdonvoimaa, sitä vaikeampi on
olla empaattinen ja läsnäoleva ja kärsivällinen sitä omaa kullannuppua
kohtaan.
Vanhemmat siis tarvitsevat terveen itsekkyyden taitoja: omien tarpeiden
tunnistamista, rajojen pitämistä, avun pyytämistä ja niin edelleen. Vaan
mistä tietää, mikä on tervettä itsekkyyttä ja mikä ihan puhdasta muiden
laiminlyömistä? Se on nimittäin yksi niistä peloista, joka usein nousee
pintaan, kun pitäisi olla itsekäs. Mistä tiedän, että en lipsahda sinne
toiseen ääripäähän, että ajattelen vain omaa itseäni ja laiminlyön
täysin muut ihmiset?
Tässä blogitekstissä kerron yhden näkökulman, jonka kautta peilaamalla voi
varmistaa, että omien tarpeiden opettelu pysyy terveen itsekkyyden
puolella, eikä lipsahda laiminlyömisen puolelle.
Kenen tarpeista minä olen vastuussa?
Jokainen on lähtökohtaisesti vastuussa omista tarpeistaan. Vanhempina
me olemme lisäksi vastuussa lastemme tarpeista siltä osin kuin he eivät itse
osaa niistä vielä huolehtia. Pienen vauvan kohdalla vanhemmat ovat vastuussa
siitä, että he kuuntelevat lapsen viestejä ja pyrkivät vastaamaan niihin
oikea-aikaisesti ja täsmällisesti. Isomman lapsen kohdalla vastuu
vähenee asteittain. Toisten aikuisten ja kanssakansalaistemme tarpeista
olemme vastuussa yleisen yhteiskunnallisen järjestyksen tasolla, niin
että kohtelemme kaikkia lähtökohtaisen kunnioittavasti, maksamme veromme
ja noudatamme liikennesääntöjä. Noin esimerkiksi.
Välillä tämän unohtaa. Olemme ehkä tottuneet siihen, että lapsemme
tarvitsevat meitä Aina Ja Kaikessa, vaikka oikeastaan he ovat kasvaneet jo aika
isoiksi. Tai ajattelemme, että olemme vastuussa toisen ihmisen
tunteista, ja joustamme omista tarpeistamme ettei toiselle tulisi paha
mieli. Tai kuvittelemme jo etukäteen, että toinen ihminen
todennäköisesti sanoo ei, vaikka emme ole edes kysyneet mitään.
Laiminlyömistä on se, että ohitan sellaisen ihmisen tarpeet, josta olen
aidosti vastuussa – lasteni, sairaiden läheisten, tai jonkun muun, joka ei
pysty itsestään huolehtimaan. Tai nostan tärkeämmäksi sen, mitä minä
haluan, ohi sen, mitä toinen tarvitsee. Aina on jotain sellaista, mitä
haluaisin, jos minun ei tarvitsisi huolehtia kenenkään muun tarpeista:
haluaisin ajaa moottoritiellä kahtasataa, nukkua puolillepäivin, olla
maksamatta veroja. Aikuisuuteen kuuluu se, että oman itsensä lisäksi on
vastuussa muistakin.
Tervettä itsekkyyttä puolestaan on huolehtia niistä tarpeista, joista on
aidosti itse vastuussa – siltä osin kuin niistä on vastuussa. Jos vauvani on täysimetyksellä ja kieltäytyy pullosta, niin on tervettä
itsekkyyttä jättää menemättä baariin kavereiden kanssa, jos se
aiheuttaisi vauvalle ruokailuongelmia ja minulle itselleni ahdistusta ja
huolta vauvan hyvinvoinnista. Jollekulle saattaa tulla siitä paha
mieli, mutta toisten aikuisten paha mieli ei ole minun vastuullani.
Tervettä itsekkyyttä on myös huomioida, tarvitsisinko sen baari-illan
sijasta jotain toisenlaista "omaa aikaa", ja miten sen voisi toteuttaa
ilman, että lapsi tai minä kärsimme.
Jos puolestaan tiedän, että lapsen tarpeista (ruoka, läheisyys,
turvallisuus) on huolehdittu silloinkin, kun olen pois, eikä minua
itseäni ahdista olla iltaa poissa lapseni luota, niin silloin mikään ei
estä viettämästä omaa aikaa vaikkapa baarissa kavereiden kanssa.
Minun ja lapseni lisäksi päätös tietysti vaikuttaa niihin ihmisiin, jotka
ovat kutsuneet minut mukaansa. He saattavat olla pettyneitä siihen,
etten tule mukaan, tai loukkaantuneita, että valitsen perheen enkä
heitä. Voin hyvin olla empaattinen ja ymmärtäväinen heidän suhteensa –
tottakai on mälsää, jos omat suunnitelmat joskus kariutuvat. Minä en
kuitenkaan ole vastuussa heidän tarpeistaan, eikä minun tarvitse joustaa
omasta hyvinvoinnistani, jotta he saisivat mitä haluavat. (Ihminen,
joka yrittää sellaista vaatia, pistää itse asiassa oman haluamisensa
minun tarpeideni edelle, eikä sekään ole järin kunnioittavaa.)
Mistä sitten tietää, mikä on haluamista ja mikä on tarvitsemista?
Itse ajattelen sen näin: Ihmisillä on luontaisesti erilaisia tarpeita.
Fyysiset tarpeet, kuten ruoan, levon ja läheisyyden tarve, ovat usein
helppoja hyväksyä. Emotionaaliset ja henkiset tarpeet, kuten empatian,
kuulluksi ja nähdyksi tulemisen, järjestyksen ja yhteyden tarpeet, ovat
välillä vaikeampia hahmottaa, mutta ne ovat ihan yhtä keskeisiä kuin
fyysisetkin tarpeet.
Halu kohdistuu johonkin strategiaan, jolla yritän täyttää tarvettani.
Tarvitsen järjestystä, joten haluan siistin keittiön. Tarvitsen lepoa ja
rauhaa, joten haluan lukea lehden ja juoda kupin kahvia. Tarvitsen
yhteyttä toisiin, joten haluan lähteä baariin kavereiden kanssa. Ja niin
edespäin. Sama pätee lapseen: hän tarvitsee leikkiä ja hassuttelua,
joten hän haluaa juuri sen lelun, joka sisaruksella on kädessä, koska se
herätti hänessä jonkun inspiraation.
Tarpeista tinkiminen johtaa fyysiseen ja henkiseen loppuunpalamiseen.
Tarpeita voi kuitenkin kohdata monilla eri strategioilla – vaikka ne
eroaisivatkin siitä, mitä alunperin halusin. Usein halu kertoo tärkeitä
asioita niistä tarpeista, joita sen strategian taustalla on, ja sen
vuoksi on tärkeää huomata, mitä haluan. Samoin on tärkeää huomata, mitä
lapsi haluaa, ja opetella tulkitsemaan siitä, mitä hän mahdollisesti
tarvitsee. Terveelle itsekkyydelle keskeistä on kuitenkin se, että jos
se oma halu ei kohtaa muiden tarpeita, niin silloin strategiaa
muutetaan. Edelleenkään en ohita tarpeitani, vaan sen sijaan pyrin
kohtaamaan ne tavalla, joka huomioi myös muiden tarpeet.
Jos joudun kieltäytymään jonkun toisen ehdotuksesta, koska se ei vastaa
omia tarpeitani, voin silti tehdä sen kunnioittavasti ja selkeästi.
Sillä ehkä vastaan toisen ihmisen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen
tarpeeseen. Kun lapsi pyytää kaupassa jotain sellaista, mitä ei voida
nyt hankkia, niin voin vastata, että "totta, se on hieno, sinä haluaisit
sen, ja nyt se ei ole kauppalistalla".
Tervettä itsekkyyttä on se, että kunnioitan kaikkien tarpeita, ja huolehdin
niistä, joista olen itse aidosti vastuussa. Käytännössä sen opettelu on
joskus todella vaikeaa. Kohti tervettä itsekkyyttä
-kursseilla harjoitellaan juuri näitä teemoja luottamuksellisessa ja
kunnioittavassa hengessä. Verkkokurssi alkaa 11.3. ja Helsingin
iltakurssi 25.3. Lue lisää:
http://lupaollamina.fi/terve-itsekkyys.
Sari Paavilainen on opettaja, valmentaja ja kahden lapsen äiti. Sari auttaa
vanhempia stressaamaan vähemmän ja onnistumaan enemmän, välineinään
kurssit, valmennukset, blogi ja uutiskirje. Sarin verkkosivuilta
lupaollamina.fi voit tilata sähköpostiisi
ilmaisen Hyvän vanhemmuuden minikurssin – tai tule mukaan Kohti tervettä
itsekkyyttä -kurssille (
http://lupaollamina.fi/terve-itsekkyys) verkossa tai Helsingissä Ipanaisella!
