keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Halut ja tarpeet, eli tervettä itsekkyyttä etsimässä

Blogissani on tänään vieraskynäpostaus, blogihistoriani ensimmäinen. Puheenvuoron saa Sari.

Mutta kun minä haluan sen!!
Mä haluaisin kiitos edes joskus lukea lehden rauhassa!
Et sinä päätä kun minä päätän!
En haluuu-uuu!
Kuulostaako tutulta? Ainakin meidän perheessämme kolmevuotiaan, melkein viisivuotiaan ja kahden aikuisen kesken tulee joka päivä tilanteita, joissa vähintään kaksi ihmistä haluavat täsmälleen eri asioita. Tai molemmat lapset haluavat täsmälleen samaa asiaa, kuten vaikka sitä yhtä lelua tai juuri tuonväristä liitua. Aikuinen haluaa juoda rauhassa kahvia, lapsi haluaa aikuisen mukaansa leikkimään. Ja niin edespäin.

Toisaalta vanhempi pystyy katsomaan asiaa isommasta näkökulmasta, pystyy ehkä odottamaan hetken, ja ymmärtää, että lapsi ei tarvitse asioita kiusallaan. Ja toisaalta vanhempikin saa tarvita asioita. Vanhempikin saa olla väsynyt, ja vanhempi saa haluta välillä omaa rauhaa. Mitä vähemmän vanhemmalla on omassa tankissa tahdonvoimaa, sitä vaikeampi on olla empaattinen ja läsnäoleva ja kärsivällinen sitä omaa kullannuppua kohtaan.

Vanhemmat siis tarvitsevat terveen itsekkyyden taitoja: omien tarpeiden tunnistamista, rajojen pitämistä, avun pyytämistä ja niin edelleen. Vaan mistä tietää, mikä on tervettä itsekkyyttä ja mikä ihan puhdasta muiden laiminlyömistä? Se on nimittäin yksi niistä peloista, joka usein nousee pintaan, kun pitäisi olla itsekäs. Mistä tiedän, että en lipsahda sinne toiseen ääripäähän, että ajattelen vain omaa itseäni ja laiminlyön täysin muut ihmiset?

Tässä blogitekstissä kerron yhden näkökulman, jonka kautta peilaamalla voi varmistaa, että omien tarpeiden opettelu pysyy terveen itsekkyyden puolella, eikä lipsahda laiminlyömisen puolelle.

Kenen tarpeista minä olen vastuussa?

Jokainen on lähtökohtaisesti vastuussa omista tarpeistaan. Vanhempina me olemme lisäksi vastuussa lastemme tarpeista siltä osin kuin he eivät itse osaa niistä vielä huolehtia. Pienen vauvan kohdalla vanhemmat ovat vastuussa siitä, että he kuuntelevat lapsen viestejä ja pyrkivät vastaamaan niihin oikea-aikaisesti ja täsmällisesti. Isomman lapsen kohdalla vastuu vähenee asteittain. Toisten aikuisten ja kanssakansalaistemme tarpeista olemme vastuussa yleisen yhteiskunnallisen järjestyksen tasolla, niin että kohtelemme kaikkia lähtökohtaisen kunnioittavasti, maksamme veromme ja noudatamme liikennesääntöjä. Noin esimerkiksi.

Välillä tämän unohtaa. Olemme ehkä tottuneet siihen, että lapsemme tarvitsevat meitä Aina Ja Kaikessa, vaikka oikeastaan he ovat kasvaneet jo aika isoiksi. Tai ajattelemme, että olemme vastuussa toisen ihmisen tunteista, ja joustamme omista tarpeistamme ettei toiselle tulisi paha mieli. Tai kuvittelemme jo etukäteen, että toinen ihminen todennäköisesti sanoo ei, vaikka emme ole edes kysyneet mitään.

Laiminlyömistä on se, että ohitan sellaisen ihmisen tarpeet, josta olen aidosti vastuussa – lasteni, sairaiden läheisten, tai jonkun muun, joka ei pysty itsestään huolehtimaan. Tai nostan tärkeämmäksi sen, mitä minä haluan, ohi sen, mitä toinen tarvitsee. Aina on jotain sellaista, mitä haluaisin, jos minun ei tarvitsisi huolehtia kenenkään muun tarpeista: haluaisin ajaa moottoritiellä kahtasataa, nukkua puolillepäivin, olla maksamatta veroja. Aikuisuuteen kuuluu se, että oman itsensä lisäksi on vastuussa muistakin.

Tervettä itsekkyyttä puolestaan on huolehtia niistä tarpeista, joista on aidosti itse vastuussa – siltä osin kuin niistä on vastuussa. Jos vauvani on täysimetyksellä ja kieltäytyy pullosta, niin on tervettä itsekkyyttä jättää menemättä baariin kavereiden kanssa, jos se aiheuttaisi vauvalle ruokailuongelmia ja minulle itselleni ahdistusta ja huolta vauvan hyvinvoinnista. Jollekulle saattaa tulla siitä paha mieli, mutta toisten aikuisten paha mieli ei ole minun vastuullani. Tervettä itsekkyyttä on myös huomioida, tarvitsisinko sen baari-illan sijasta jotain toisenlaista "omaa aikaa", ja miten sen voisi toteuttaa ilman, että lapsi tai minä kärsimme.

Jos puolestaan tiedän, että lapsen tarpeista (ruoka, läheisyys, turvallisuus) on huolehdittu silloinkin, kun olen pois, eikä minua itseäni ahdista olla iltaa poissa lapseni luota, niin silloin mikään ei estä viettämästä omaa aikaa vaikkapa baarissa kavereiden kanssa.

Minun ja lapseni lisäksi päätös tietysti vaikuttaa niihin ihmisiin, jotka ovat kutsuneet minut mukaansa. He saattavat olla pettyneitä siihen, etten tule mukaan, tai loukkaantuneita, että valitsen perheen enkä heitä. Voin hyvin olla empaattinen ja ymmärtäväinen heidän suhteensa – tottakai on mälsää, jos omat suunnitelmat joskus kariutuvat. Minä en kuitenkaan ole vastuussa heidän tarpeistaan, eikä minun tarvitse joustaa omasta hyvinvoinnistani, jotta he saisivat mitä haluavat. (Ihminen, joka yrittää sellaista vaatia, pistää itse asiassa oman haluamisensa minun tarpeideni edelle, eikä sekään ole järin kunnioittavaa.)

Mistä sitten tietää, mikä on haluamista ja mikä on tarvitsemista?

Itse ajattelen sen näin: Ihmisillä on luontaisesti erilaisia tarpeita. Fyysiset tarpeet, kuten ruoan, levon ja läheisyyden tarve, ovat usein helppoja hyväksyä. Emotionaaliset ja henkiset tarpeet, kuten empatian, kuulluksi ja nähdyksi tulemisen, järjestyksen ja yhteyden tarpeet, ovat välillä vaikeampia hahmottaa, mutta ne ovat ihan yhtä keskeisiä kuin fyysisetkin tarpeet.

Halu kohdistuu johonkin strategiaan, jolla yritän täyttää tarvettani. Tarvitsen järjestystä, joten haluan siistin keittiön. Tarvitsen lepoa ja rauhaa, joten haluan lukea lehden ja juoda kupin kahvia. Tarvitsen yhteyttä toisiin, joten haluan lähteä baariin kavereiden kanssa. Ja niin edespäin. Sama pätee lapseen: hän tarvitsee leikkiä ja hassuttelua, joten hän haluaa juuri sen lelun, joka sisaruksella on kädessä, koska se herätti hänessä jonkun inspiraation.

Tarpeista tinkiminen johtaa fyysiseen ja henkiseen loppuunpalamiseen. Tarpeita voi kuitenkin kohdata monilla eri strategioilla – vaikka ne eroaisivatkin siitä, mitä alunperin halusin. Usein halu kertoo tärkeitä asioita niistä tarpeista, joita sen strategian taustalla on, ja sen vuoksi on tärkeää huomata, mitä haluan. Samoin on tärkeää huomata, mitä lapsi haluaa, ja opetella tulkitsemaan siitä, mitä hän mahdollisesti tarvitsee. Terveelle itsekkyydelle keskeistä on kuitenkin se, että jos se oma halu ei kohtaa muiden tarpeita, niin silloin strategiaa muutetaan. Edelleenkään en ohita tarpeitani, vaan sen sijaan pyrin kohtaamaan ne tavalla, joka huomioi myös muiden tarpeet.

Jos joudun kieltäytymään jonkun toisen ehdotuksesta, koska se ei vastaa omia tarpeitani, voin silti tehdä sen kunnioittavasti ja selkeästi. Sillä ehkä vastaan toisen ihmisen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarpeeseen. Kun lapsi pyytää kaupassa jotain sellaista, mitä ei voida nyt hankkia, niin voin vastata, että "totta, se on hieno, sinä haluaisit sen, ja nyt se ei ole kauppalistalla".

Tervettä itsekkyyttä on se, että kunnioitan kaikkien tarpeita, ja huolehdin niistä, joista olen itse aidosti vastuussa. Käytännössä sen opettelu on joskus todella vaikeaa. Kohti tervettä itsekkyyttä -kursseilla harjoitellaan juuri näitä teemoja luottamuksellisessa ja kunnioittavassa hengessä. Verkkokurssi alkaa 11.3. ja Helsingin iltakurssi 25.3. Lue lisää: http://lupaollamina.fi/terve-itsekkyys.

Sari Paavilainen on opettaja, valmentaja ja kahden lapsen äiti. Sari auttaa vanhempia stressaamaan vähemmän ja onnistumaan enemmän, välineinään kurssit, valmennukset, blogi ja uutiskirje. Sarin verkkosivuilta lupaollamina.fi voit tilata sähköpostiisi ilmaisen Hyvän vanhemmuuden minikurssin – tai tule mukaan Kohti tervettä itsekkyyttä -kurssille (http://lupaollamina.fi/terve-itsekkyys) verkossa tai Helsingissä Ipanaisella!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ilahduttavat aina!