Pysäytys

Olen viimeisen parin vuoden aikana ollut useamman kerran tilanteessa, jossa suunnilleen ikäiseni (vähän yli nelikymppinen) tuntemani henkilö on kuollut. Liikenneonnettomuudessa, syöpään tai sairauskohtaukseen. Tänä aamuna mieheni sai tekstiviestin ystävältään. Tämän ystävän veli oli kuollut torstaina sydänkohtaukseen. Minulle tämä veli ei ollut tuttu, mieheni oli nähnyt hänet muutaman kerran, viimeksi alkukesästä, jolloin hän kävi esikoisen kanssa kylässä veljen perheessä. Siellä on suunnilleen samanikäinen lapsi kuin meidän pojat ovat. Tätä tuttavaamme näimme viimeksi juhannuksena, kun olimme grillaamassa hänen luonaan ja hän puhui useaan kertaan veljestään. Mitä kaikkea he tekevät yhdessä ja mitä suunnitelmia heillä oli.

Nämä kuolemantapaukset ovat olleet isoja pysäytyksiä myös itselle, vaikka ihan lähituttavapiiriin näistä kuolleista kukaan ei ole kuulunut. Tänään mietin erityisesti, onhan oma elämäntapamme sellainen, että ei ole riskiä esimerkiksi sydänkohtaukseen. Onko syömämme ruoka terveellistä, onhan elämäntapamme hyvinvoiva. Miten stressin saisi pidettyä minimissä, jotta liika stressi ei altista sairastumiseen.

Ollessani ruokakaupassa aloin itkeä tämän torstaina kuolleen miehen perheen tilannetta. Miltä mahtaa tuntua vaimosta? Entä pojasta, jolla on pian taas alkamassa koulu? Luokkakaverit kertovat matkoistaan kesälomalla, mitä hän kertoo? Isä kuoli. Samalla ajatukset kiisivät jo siihen, että entä jos minun mieheni kuolee ja jäisin yksin poikien kanssa. Varsinkin kun tukiverkkomme on olematon, tämä ajatus on aika musertava. Siinä tuli varmasti myös itkettyä surematonta surua, jota on vielä(kin) jäljellä isäni kuoleman jäljiltä. Siellä kaupassa, hyllyjen välissä. Lopulta hengitin muutaman kerran syvään ja menin kassalle silmät punaisina.

Kyllä se vaan hemmetin pahalta tuntuu, että nelikymppinen ihminen kuolee. Elämässä pitäisi olla vielä paljon vuosia jäljellä ja yht'äkkiä kaikki loppuukin kesken. Olen ihan mielettömän surullinen näiden kaikkien kuolleiden perheiden puolesta. Miten perheen elämä jatkuu, kun isä tai äiti on täysin yllättäen poissa. Vanhan ihmisen kuolema on paljon helpompi ymmärtää, kuin nuoren tai keski-ikäisen.

Pysäytys. Elämäni on hyvää, juuri näin. Minulla on mies, minulla on lapset. Meillä on kissanpentu. Meillä on kaikki hyvin. Tämän kun muistaisi aina, joka päivä, jokaisena hetkenä. Omassa arjessa. Elämä on lahja.

Mitä opin tämän viikon aikana?

Meillä on ollut erilainen viikko. Erilainen monella tapaa. Remontti jatkuu. Vettä ei tule. Nyt on näin. Aina parin päivän välein on tullut lupaus: Huomenna tulee vettä. Nyt se lupaus on taas alkuviikkoon asetettu. Elämä on hankalampaa, se on totta. Mutta huomaan, että tästäkin selviää. Mieli lähtisi helposti luomaan tilanteesta kaaosta. Mieli lähtisi helposti surkuttelemaan. Mutta kun tunnistan mieleni taipumuksen lähteä mylläämään, osaan myös lopettaa ne ajatteluketjut ja pysäyttää pessimistisen kierteen. Tilanne on kurja, mutta sitä ei yhtään paranna se, jos mieli vielä kurjentaa sen potenssiin kymmenen.

Meillä on ollut remonttimies aamusta iltaan. Yleensä päivällä meillä on ollut laattojen laittaja, illalla joko putkimies tai sähkömies tai molemmat. Omaa rauhaa ei ole ollut. Minulla oli keskiviikko täysin vapaapäivä ja ajattelin, että miten ihanaa saada olla kotona ja aloittaa uuden suunnittelua. Kattia kanssa, koko ajan kuului porausta enkä pystynyt keskittymään mihinkään. Hyväksyin tilanteen ja lähdinkin ulkoilemaan. Miten ihanaa oli käydä asioita hoitamassa ja kävellä ulkona ihanassa auringonpaisteessa.

Minulla on ollut aika vähän töitä tällä viikolla verrattuna vaikkapa alkuvuoteen. Ja olen nauttinut tästä viikosta paljon. Juuri siksi, että on ollut aikaa. Tiistaina illalla kävin NOSH-vaatekutsuilla, torstaina kässäkerhossa. Eilen tapasin yrittäjäystäviäni lounaan merkeissä ja se oli voimaannuttava tapaaminen. Samalla mietin ensi syksyä ja niitä töitä, joihin minulta odotetaan vastausta. Minulle on tarjottu niin paljon töitä, että jos vastaan kaikkiin kyllä, kalenterini on jo niistä pullollaan. Mutta haluanko minä pullollaan olevaa kalenteria? Vai enemmän vapaa-aikaa? Tämä viikon fiilikset näyttävät, että minä arvostan vapaata paljon.

Eilen iltapäivällä tapasin ratkaisukeskeisen valmennuksen merkeissä yhtä asiakasta, jota olen aika ajoin tavannut. Ja se tapaaminen sai myös miettimään elämän tärkeitä asioita. Ihmiset työelämässä ovat aika uupuneita. Töitä tehdään ja töissä saatetaan näyttää pirteiltä, mutta samalla saatetaan syödä unilääkkeitä ja masennuslääkkeitä, jotta jaksetaan hektistä työelämää. Mieleeni palasi jälleen, kuinka monen tilanne näyttää ulospäin aivan erilaiselta kuin se oikeasti on. Minä haluan, että elämäni myös tuntuu hyvältä eikä vain näytä ulospäin hyvältä.

Kun on ollut aikaa pysähtyä, olen päässyt taas käsiksi enemmän siihen, mitä oikeasti haluan. Tämä on ollut hyvä viikko. Tällaista haluan elämäni olevan. Paitsi sen veden kyllä toivon tulevan meille niin pian kuin vain on mahdollista.

* kuvassa on Hyvän mielen korttipakasta muutama kortti. Kortit saatu arvostelukappaleeksi.

Tyttöjen ja poikien värit

Uuden äitiyspakkauksen kuvat on julkaistu. Ja jo heti pakkaus on mielletty poikavärivoittoiseksi. Koska siinä on sinistä ja vihreetä ja tyttövauvojen äidit eivät vaan voisi pukea niitä tyttöjensä päälle. Minä tässä mietin, olenko poika, sillä minun vaatekaapistani suurin osa vaatteista on sinisiä ja vihreitä. Yhtään vaaleanpunaista tai pinkkiä vaatetta minulla ei ole, koska en pidä yhtään niistä väreistä eikä ne minulle sopisikaan millään tavoin. Olen huvittanut itseäni joskus kokeilemalla pinkkiä vaatetta vaatekaupassa. Ei mun väri yhtään. En edes pienenä tyttönä tykännyt vaaleanpunaisesta, minulla ei juurikaan ollut mitään söpöstelyvaatteita. Muutenkin tuntuu, että silloin "ennen vanhaan" puettiin paljon sukupuolineutraalimmin lapset kuin nykyään. Mistä moinen? Monessa muussa asiassa ollaan menty tasa-arvoisempaan suuntaan. Elämmekö todella vuotta 2016 ja omistamme hyvin stereotyyppiset käsitykset siitä, mitkä ovat tyttöjen ja mitkä poikien värejä? Mitä viestitämme jo pienestä pitäen lapsillemme? Tyttöjen ja poikien värit, naisten ja miesten työt, mikä on soveliasta tytölle, mikä pojalle. Millainen tytön pitää olla, millainen pojan.

Omilla lapsillani pukeutuminen on ollut aika värikästä. Heillä on ollut niin punaisia, keltaisia, vihreitä, harmaita kuin sinisiäkin vaatteita. Kuopus pitää pinkistä ja hänelle on jonkin verran ostettu pinkkejä vaatteita. Emme ole ikinä korostaneet sitä, mikä on poikien ja mikä tyttöjen väri. Otin asian eilen puheeksi ruokapöytäkeskustelussa. Molemmat pojat totesivat lähes yhteen ääneen: "Kaikki värit on tarkoitettu kaikille". Näinhän se on. Mutta miksi me vanhemmat haluamme korostaa stereotypioita ja pitää niistä tiukasti kiinni?

Kuinka moni pukisi tytölleen sinisen vaatteen? Entä itselleen? Kuinka moni ostaisi pojalleen pinkin vaatteen? Entä miehelle? Miksi? Mikä on sinun suhtautumisesi väreihin? Mikä on sinun lastesi suhtautuminen väreihin? Mistä he ovat oppineet sen suhtautumisen?

ps. kuvassa kuopus noin 10 vuotta sitten. Pojalla punaista päällä. Meillä normaali vaateväri, mutta ilmeisesti jollekin toiselle mahdoton valinta, että pojalla olisi punaista.

Haaveet ja todellisuus (hiihtolomasta)

Olen taas saanut huomata, että aina eivät haaveet ja todellisuus kohtaa. Joululoman aikaan muistan haaveilleeni, että hiihtolomalla käymme Mikkelissä ja sitten teemme yön yli reissun Tallinnaan. Tämä haave muuttui pian toisenlaiseksi, kun tiedossa ollut putkiremontti aikaistui. Putkirempan piti alun perin olla maalis-huhtikuussa, mutta remppamiehistä johtuen se siirtyikin jo helmikuulle. Sinänsä oli hyvä, että rempan aloitus osui hiihtolomaan, niin minä ja pojat pääsimme muutamaksi päiväksi Mikkeliin pakoon pahinta pöly- ja porausvaihetta. Tulimme kotiin torstai-iltana ja todellisuus on se, että kotimme on kaaoksessa ja elämme ilman juoksevaa vettä vielä monta päivää.

Kun tieto remontista tuli, meillä oli käsitys, että se kestää muutaman päivän ja meillä on vesi pois käytöstä maksimissaan viikon. Tämän hetkisen tiedon mukaan meillä jatkuu tämä vedeton elämä vielä ehkä viikon. Siinä vaiheessa kun hiihtolomaa aloittelimme, ajattelin, että käyn poikien kanssa Mikkelissä ja siellä käymme leffassa katsomassa uusimman Risto Räppääjän (kuten kävimmekin) ja itse käyn katsomassa ainakin yhden leffan. Niin teinkin, kävin katsomassa Tanskalaisen tytön ja se oli hieno leffa. Näin mielessäni, miten teen kivoja juttuja lasten kanssa ja sitten loppuloman voimme viettää koko perheenä ja tehdä vielä jotain yhdessä pääkaupunkiseudulla. Näin itseni täysin virkistyneenä ja kotimme uudistuneena.

Alkulomasta vielä kuvittelin, että kun tulemme kotiin Mikkelistä, meillä on uusi hieno kylpyhuone, kodinhoitohuone ja sauna ja pääsen laittamaan paikoilleen kaikki tavarat. Todellisuus on nyt se, että meillä on täysi kaaos, kaikki tavarat ovat levällään, joka paikka täynnä pölyä eikä vettä tule. Tästä saisi helposti vedettyä itselleen täysin kaaosmielialan, mutta pyrin ajattelemaan, että "nyt on näin". Tämäkin on vaihe, joka kestää muutaman päivän eikä tilannetta yhtään auta se, jos alan valittaa ja surkutella tilannetta vielä lisää. Mieli lähtee helposti rakentamaan surkuttelutarinoita ja se mielen rakentama ajatus, miten asioiden pitäisi olla, laskee omaa fiilistä nopeasti.

Huomaan, että tuttavaperheiden fb-päivitykset ovat saaneet itselleni olon, ettei meidän loma ollut sellainen kuin lapsiperheessä olisi pitänyt olla. Kaikki tuntuvat viettäneen hiihtolomaa koko perheen voimin ja ovat käyneet ristelyillä, laskettelemassa ja kylpylöissä. Meillä koko loman kohokohdaksi oli jäämässä visiitti Mikkelin kirjastoon. Eilen aamulla päätimme, että lähdemme Heurekaan ja ehkä tämä oli sitten lomamme kohokohta. Toisaalta milloin loman onnistuminen on mitattu sillä, että silloin on tehty mahdollisimman paljon asioita? Käyty museoissa, retkillä ja risteilyillä? Voisiko kotiloma keskellä remonttia myös olla onnistunut loma?

Eiliseen päivään sisältyi paljon hyvää. Kiva päivä Heurekassa poikien kanssa. Heurekan vessassa täytin meille kaksi pullollista vettä. Illalla pääsimme saunomaan naapuriin ja mies oli käynyt pesemässä meille päivän aikana samaisessa naapurissa koneellisen pyykkiä. Minä yritän kääntää ajatuksiani ratkaisuihin surkuttelun sijaan ja huomenna toivon löytäväni kuivashampoon, joka toimii oikeasti eikä näytä siltä, että pää on täynnä jauhoa (oisko vinkkejä?). Itsellä on fiilis, että jauhoa päähän ja kanelia kainaloon.

Tämä on todellisuus ja näillä mennään. Koti on kaaoksessa, hiihtoloma oli erilainen kuin ajattelin, mutta ehkei kaikkien muidenkaan loma ollut niin hehkeä. Fb-päivityksissä tai blogeissa ei kerrota, että lapset kinasteli, kaikilla kiristyi hermot, mies piereskeli ja joi olutta koko loman (tai sitten sitä teki ihan itse) ja itsellä oli kamala päänsärky kaiken tuon vuoksi pari päivää. Jokainen toivoi loman loppumista ja arjen alkamista.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

ps. kuten näette, kuvat eivät ole kotimme kaaoksesta vaan eilistä päivää ilahdutti meille ilmestynyt lahjakassi, jonka kummipoikani perhe oli tuonut reilu viikko sitten olleiden synttäreitteni ja nimppareitteni kunniaksi. Sieltä löytyi ihana luomusaippua. Sitä pääsee käyttämään sitten, kun meille tulee taas vettä.

Uskallanko taas hypätä?

Minä olen tehnyt muutaman rohkean ratkaisun elämässäni. Olen irtisanoutunut vakituisesta työsuhteesta lähteäkseni lyhyeen sijaisuuteen. Sen lyhyen sijaisuuden aikana kiinnostuin toimintaterapiasta ja seuraavana syksynä polkuni suuntautuikin niihin opintoihin. Ehkä sekin oli rohkea ratkaisu, että jätimme ehkäisyn pois noiden opintojen aikana ja esikoinen syntyi noin puoli vuotta ennen valmistumistani - sain silti opintoni valmiksi muun ryhmän kanssa samanaikaisesti, koska jäjellä oli enää lähinnä päättötyö ja sen esittely. Eli emme varmistelleet, että minulla on ensin vakituinen työpaikka, jossa olen ollut pari vuotta töissä, jotta saisin äitiyspäivärahan hyvälle tasolle. Sitten olinkin kotona vuosia. Pärjäsimme hyvin taloudellisesti, vaikka minä sain minimiäitiyspäivärahaa. Tein vähän töitä koko kotiäitiyteni ajan ja se toi myös mielekkyyttä kotiäitivuosiin.

Kaksi vuotta sitten tein elämäni rohkeimman päätöksen. Päätin irtisanoutua vakituisesta työsuhteesta ja ryhtyä yrittäjäksi. Sillä tiellä olen nyt. Halusin kuitenkin varmistaa taloudellista toimeentuloani ja hankin muutaman sellaisen yhteistyökumppanin, jonka kautta olen saanut ns. varmaa tuloa joka kuukausi. Näitä ovat olleet esim. eri työväen/aikuisopistot ja yksi urheiluseura. Olen koko ajan kuitenkin vähentänyt työntekoani opistoilla, yksinkertaisesti siitä syystä, että palkkaus on aika alhainen.

Jo viime syksynä olin tilanteessa, että minulla oli töitä vähän liikaakin. Toki tulojakin tuli. Nyt on ollut sama tilanne alkuvuodesta. Ryhmiä on ollut paljon. Tykkään ohjata niitä, tykkään valtavasti. Mutta en halua kuitenkaan tehdä töitä liukuhihnalla. Erityisesti viikosta toiseen toistuvat iltatyöt olen alkanut kokea sellaisina, joista haluaisin vähitellen luopua. Kysymys kuuluukin nyt, uskallanko tehdä sen? Luopua säännöllisistä tuloista ja heittäytyä taas entistä enemmän vain yritykseni tuomien tulojen varaan?

Minulla on ollut tärkeää, että saan myös ns. varmaa tuloa joka kuukausi. Minulla on ollut koko yrittäjyyteni ajan kalliita koulutuksia maksettavana. Ensin ratkaisukeskeinen valmentaja / coach opinnot, sitten mindfulness-ohjaajaopinnot ja nyt lasten tunnetaito-ohjaajaopinnot. Sen lisäksi, että olen saanut maksettua nuo koulutukset yritykseni tuloista, olen halunnut nostaa myös palkkaa. Kukapa ei haluaisi.

Nyt mietin, uskallanko taas hypätä? Jättää tietyt säännöllistä tuloa tuovat työt ja tehdä jatkossa töitä vähemmän. Keskittyä enemmän luennointiin, workshopeihin ja lyhytkursseihin pitkien koko kauden kestävien liikuntaryhmien sijaan. Viedä palvelujani myös verkkoon ja luottaa siihen, että alan saada sitä kautta myös ns. passiivista tuloa.  Uskallanko luottaa siihen, että saan jatkossa mindfulness-kursseilleni suuret määrät osallistujia ja myös Lasten Tunnetaito-ryhmät alkavat saada asiakkaita (kunhan valmistun syyskuussa) ja voin jättää jumpparyhmien osuutta vähemmälle.

Uskallanko taas heittäytyä, luottaa? Uskallanko vai tuleeko pelko? Pidänkö kiinni siitä mitä nyt on vai saanko tietyistä töistä luopumalla jotain uutta tilalle? 

ps. pääkaunkiseudullakin on taas vaihteeksi lunta. Kuvat otti esikoinen omalla takapihallamme.

Ajatusjunat

Termi ajatusjuna on tullut tutuksi minulle mindfulnessin kautta. Minkä ajatusjunan kyytiin lähdet? Mille asemalle se vie? Onko jokaisen ajatusjunan kyytiin hypättävä? Voinko jättäytyä asemalle tästä ajatusjunasta?

Ajatukset vaikuttavat elämään. Ne voivat lisätä ylivireystilaa ja stressiä tai laskea tai nostaa mielialaa. Ne ovat samaa sisäistä puhettamme, jota koko ajan puhumme ääneti itsemme kanssa. Pahimmassa tapauksessa sisäinen puhe voi pahoittaa mielemme. 

Omien ajatusjunien (ja jumien) tunnistaminen auttaa sinua pääsemään sille asemalle, mille haluat. Kun tunnistaa omat ajatusjunat, on vapaa valitsemaan, minkä kyytiin lähtee. Lähdenkö sen ajatusjunan kyytiin, joka hokee, "ettei tästä päivästä tule mitään" tai "mikä ihmeen surkimus sinä oikein olet, kun et ole saanut mitään tänään tehdyksi?" Joskus saatamme lähteä esimerkiksi ahdistavan ajatusjunan kyytiin. Se saattaa pysähtyä asemilla pelko tai epätoivo. Silloinkin on hyvä tunnistaa, mihin on päätynyt ja miten ihmeessä päädyinkään tämän ajatusjunan kyytiin.

Saapui sitten mille asemalle tahansa, sitä ei tarvitse paeta. Kun tunnistat, mitä on tapahtunut, se riittää. Ajatus ja tunne menevät ohi itsestään kun annat mennä niiden ohi. Jos jäät vellomaan niihin, kaivat kuoppaa vielä syvemmäksi. Jatkoyhteydet voivat johtaa katkeruuteen ja kateuteen asti.

Minkä ajatusjunan kyytiin sinä tänään lähdet? "Tästä tulee hyvä päivä ja minulla on uusia mahdollisuuksia" vai että "miksi ylipäänsä heräsin tähän päivään?"