Pysäytys

Olen viimeisen parin vuoden aikana ollut useamman kerran tilanteessa, jossa suunnilleen ikäiseni (vähän yli nelikymppinen) tuntemani henkilö on kuollut. Liikenneonnettomuudessa, syöpään tai sairauskohtaukseen. Tänä aamuna mieheni sai tekstiviestin ystävältään. Tämän ystävän veli oli kuollut torstaina sydänkohtaukseen. Minulle tämä veli ei ollut tuttu, mieheni oli nähnyt hänet muutaman kerran, viimeksi alkukesästä, jolloin hän kävi esikoisen kanssa kylässä veljen perheessä. Siellä on suunnilleen samanikäinen lapsi kuin meidän pojat ovat. Tätä tuttavaamme näimme viimeksi juhannuksena, kun olimme grillaamassa hänen luonaan ja hän puhui useaan kertaan veljestään. Mitä kaikkea he tekevät yhdessä ja mitä suunnitelmia heillä oli.

Nämä kuolemantapaukset ovat olleet isoja pysäytyksiä myös itselle, vaikka ihan lähituttavapiiriin näistä kuolleista kukaan ei ole kuulunut. Tänään mietin erityisesti, onhan oma elämäntapamme sellainen, että ei ole riskiä esimerkiksi sydänkohtaukseen. Onko syömämme ruoka terveellistä, onhan elämäntapamme hyvinvoiva. Miten stressin saisi pidettyä minimissä, jotta liika stressi ei altista sairastumiseen.

Ollessani ruokakaupassa aloin itkeä tämän torstaina kuolleen miehen perheen tilannetta. Miltä mahtaa tuntua vaimosta? Entä pojasta, jolla on pian taas alkamassa koulu? Luokkakaverit kertovat matkoistaan kesälomalla, mitä hän kertoo? Isä kuoli. Samalla ajatukset kiisivät jo siihen, että entä jos minun mieheni kuolee ja jäisin yksin poikien kanssa. Varsinkin kun tukiverkkomme on olematon, tämä ajatus on aika musertava. Siinä tuli varmasti myös itkettyä surematonta surua, jota on vielä(kin) jäljellä isäni kuoleman jäljiltä. Siellä kaupassa, hyllyjen välissä. Lopulta hengitin muutaman kerran syvään ja menin kassalle silmät punaisina.

Kyllä se vaan hemmetin pahalta tuntuu, että nelikymppinen ihminen kuolee. Elämässä pitäisi olla vielä paljon vuosia jäljellä ja yht'äkkiä kaikki loppuukin kesken. Olen ihan mielettömän surullinen näiden kaikkien kuolleiden perheiden puolesta. Miten perheen elämä jatkuu, kun isä tai äiti on täysin yllättäen poissa. Vanhan ihmisen kuolema on paljon helpompi ymmärtää, kuin nuoren tai keski-ikäisen.

Pysäytys. Elämäni on hyvää, juuri näin. Minulla on mies, minulla on lapset. Meillä on kissanpentu. Meillä on kaikki hyvin. Tämän kun muistaisi aina, joka päivä, jokaisena hetkenä. Omassa arjessa. Elämä on lahja.

Terveiset sinne taivaaseen

Näin Pyhäinpäivän aikaan mieleeni on palannut isäni. Rakas isäni, joka kuoli 3.5 vuotta sitten. Pitkään mietin, onko kuolemasta 2.5 vai 3.5 vuotta ja tulin siihen tulokseen, että kyllä siitä jo on yli kolme vuotta.

Kuolema ei sinällään tullut yllätyksenä, isäni sairasti dementiaa ja olin jo tehnyt luopumistyötä monta vuotta. Hän oli laitoshoidossa, koska äitini ei enää jaksanut omaishoitajana. Hän ei enää tuntenut minua eikä äitiäni. Liikuntakyky ja puhe heikkenivät koko ajan. Lopulta tuli keuhkokuume, josta isäni ei enää selvinnyt. Muistan kun äitini soitti minulle pääsiäisen alla ja kertoi, että isäni oli viety sairaalaan ambulanssilla. Parin tunnin päästä oli tullut puhelu, että lääkäri ei anna toivoa, jos haluatte nähdä puolison / isän hengissä, niin pitää tulla hyvästelemään. Tein päätöksen, että lähden Mikkeliin. Ilmoitin töihin tilanteesta ja ostin junaliput. Ehdin nähdä isäni vielä kahtena päivänä hengissä. Olihan se vähän outo tilanne olla siellä sairaalassa tietoisena, etten kenties näe enää koskaan isääni hengissä. Mitä siinä tilanteessa sanotaan? Minä sanoin: "Rakastan sinua. Minun tulee ikävä sinua". Isäni kuoli kiirastorstain ja pitkäperjantain välisenä yönä ja siinä vaiheessa myös mies ja pojat olivat ehtineet tulla jo Mikkeliin.

Kuoleman jälkeen ei surulle ehdi jäädä paljon tilaa. Saman tien alkoi hautajaisvalmistelut ja koska olen ainut lapsi, minun vastuulleni jäi paljon asioita. Surun keskellä tuntuu aika rankalta, kun pitää heti alkaa miettiä hautajaisten pitopaikkaa, ruokatarjoiluja, kuolinilmoitusta, kukkalaitetta. Itse palasin töihin ehkä vähän liian nopeasti isäni kuoleman jälkeen, saadakseni muuta ajateltavaa. Mutta samalla olin aivan järkyttävän väsynyt eikä surutyö varmasti saanut tarpeeksi tilaa ja aikaa.

Nyt siitä on jo vuosia, mutta edelleenkin kyyneleet tulevat silmiini, kun kirjoitan isästäni. Tuntui niin väärältä, että lastemme isovanhemmista kuoli ensimmäisenä juuri minun isäni. Mitä lapsirakkain ja kultaisin ihminen, jolle pojat olivat kaikki kaikessa. Hän oli aina toivonut lapsenlapsia ja kun niitä sitten lopulta sai, hänelle tuli dementia eikä hän pystynyt poikien seurasta nauttimaan kovin pitkään.

Tänään muistelen isääni ja kiitän häntä siitä, että hän oli lempeä ja hyvä isä. Mahtava pappa pojille. Terveiset sinne taivaaseen, meille kuuluu hyvää. Olisit ylpeä sekä pojista että minusta, jos eläisit. Poikien mielessä olet se pappa, joka juoksi kilpaa heidän kanssaan ja joka työnteli heidät rattaissa uneen. Arvokkaat muistot säilyvät sydämissämme.