lauantai 29. marraskuuta 2014
Pitääkö joulukorttikuvan olla täydellinen?
Nyt on se aika vuodesta, kun istutetaan lapset, koirat, kissat ja papukaijat sohvalle tonttulakit päässä, slipoverit ja mekot päällä ja kaikilta odotetaan samanaikaista söpöä hymyä. Tai ainakin sitä, että katsotaan samaan suuntaan ja ollaan edes vähän sievästi. Etukäteen ollaan tietenkin tehty täydellinen lavastus eli käytössä on lampaantaljaa, kivaa sohvatyynyä, ehkä joulukuustakin jo koristeltu. Lapsilla kädessä tai vieressä lyhtyä. Ja kaikilla on niin mukavaa.
Paitsi niillä kuvaajilla. Kun ei ne lapset ja kotieläimet ole siinä kuvassa kivasti. Eivät katso samaan suuntaan eivätkä hymyile silloin kuin pitäisi. Ärräpäitä lentelee, ainakin kuvaajan mielessä. Ehkä jotain tulee suustakin ulos. Mielessä käy, että onneksi tämä tapahtuu vain kerran vuodessa. Hiki valuu kaikilla. Kunnes huh, löytyy se täydellinen kuva, joka kelpaa laitettaviksi niille kaukaisillekin perä-Hikiän sukulaisille. Jes!
Me olemme jo vuosia sitten luopuneet täydellisen joulukorttikuvan ottamisesta. Niistä parista joulusta, kun sitä yritettiin, jäi aika kökkö jälkimaku. Ajateltiin, että eihän sen nyt näin ole tarkoitus mennä. Että kiristellään hermoja, napsitaan satoja kuvia ja lapset suunnilleen itkevät ennen kuin sessio on ohi.
On ollut jouluja, jolloin kortit on askarreltu itse. On ollut jouluja, jolloin olemme kuvanneet poikia tonttulakit päässä, mutta olemme ottaneet tilannekuvia eikä olla edes pyritty siihen täydellisyyteen, että "katsokaa, meidän kaksi suloista poikaa istuu sohvalla slipoverit päällä, tonttulakit päässä ja hymyilevät ihanasti". Kun eivät ne oikeasti ole sellaisia. Suloisia toki, mutta kun ei tuo kuopus siinä sohvalla kauaa pysy (varsinkaan pienempänä). Meiltä on lähtenyt joulukorteiksi vauhdikas kuva, jossa pojat kaatuvat samanaikaisesti pinoksi sohvalle. Meiltä on lähtenyt joulukortti, jossa pojat katsovat toisiaan ja molemmille on hassu ilme. Kuvat eivät ole olleet lähelläkään sitä idylliä, että istutaan rauhassa ja hymyillään kameralle. Mutta juuri noista kuvista olemme saaneet paljon hyvää palautetta. Niissä on näkynyt elämä.
Meidän elämä ei ole virheetöntä, meillä ei eletä kiiltokuva-arkea ja se saa näkyä myös joulukorteissa. Minulla herää kysymys, saako lapset olla joulukorttikuvissa muunlaisia kuin jakaus ojennuksessa ja mairea hymy päällä? Saako lapsen oma persoona tulla näkyviin vai otetaanko kuvat aikuisen ajatuksen ja asetelman mukaisesti? Saako kuvassa näkyä muutakin kuin se huippuhetki? Onko kuva vain silloin onnistunut, kun siinä hymyillään ja katsotaan suoraan kameraan?
Mielenkiinnolla jään odottelemaan, millaisia perheposeerauksia meille tänä vuonna tulee. Toki on suloista nähdä kuvia lapsista ja nähdä myös heidän kasvuaan. Mutta aina saadessani sen täydellisen poseerauskuvan mietin, montako tuntia tuotakin kuvaa on otettu, monetko itkut siinä on itketty (joko lapsen tai vanhempien toimesta) ja millainen jälkimaku kuvaamisesta on jäänyt lapsille ja aikuisille? Toki tiedän, että se "täydellisen" näköinen joulukorttikuva on voinut myös tulla ilman itkua ja hammasten kiristystä ihan ekalla näppäimen laukaisulla. Mutta harvemmin varmaan.
ps. meidän joulukorttikuva on tänä vuonna tuo tonttu vaunuissa. Se onnistuttiin ottamaan siinä mielessä täydellisellä hetkellä, että silloin satoi lunta. Maa oli valkoinen. Sitä ei otettu alun perin joulukorttikuvaksi vaan kuvaksi tänne blogiin. Pari päivää sitten tajusin, että siitähän saa kivan joulukorttikuvan ilman mitään vaivaa. Nyt on kuvatilaus tehty ja odotellaan kuvia saapuvaksi kotiin.
Postauksessa näkyvät kuvat ovat joulukorttiotoksia vuosien varrelta. Muistaakseni noista mikään ei lopulta päätynyt joulukorttikuvaksi.
torstai 27. marraskuuta 2014
Lapset kertovat, miltä vanhempien kiire tuntuu
Luin mielenkiintoisen artikkelin, jonka teemana on: Lapsille pitäisi antaa enemmän aikaa - lapset kertovat, miltä vanhempien kiire tuntuu. Vantaalla Mikkolan koulun musiikkiluokkalaiset tekivät musikaalin aikuisten kiireestä. Häiriötekijä - musikaali ihmettelee, miksi työ on vanhemmille tärkeintä ja miksi lasten asiat jäävät usein arjen ja kiireen jalkoihin.
Tuntuu koskettavalta lukea lasten ajatuksia vanhemmistaan ja kiireestä.
"Etenkin isällä on usein kiire. Se saattaa lähteä kuudelta töihin ja tulla vasta yhdeksältä kotiin. Ymmärrän kyllä, että ilman rahaa ei voi elää, mutta kun tekee liikaa töitä niin stressaantuu. Sen huomaa kotona"
"Mulla olisi tuhat asiaa mitä haluaisin tehdä vanhempien kanssa, mutta niille ei ole aikaa. Ihan arkisia juttuja, kuten pelata jotain peliä tai katsoa vaikka leffaa".
"Vaikka vanhemmilla ei olisi kiire, niin sitten ne ei aina jaksa tehdä mitään. Jos kysyn, että pelataanko Monopolia, niin äiti saattaa vastata että katsotaan huomenna. Seuraavana päivänä se sanoo, että ei tänäänkään ehdi. Silloin tuntuu, että lapset ovat häiriötekijöitä".
"Yleensä kiire johtuu töistä ja kotihommista, ja joskus tuntuu että työt menee lasten edelle. Silloin jos vanhemmat eivät ehdi kuunnella, tuntuu siltä, että on itse häiriötekijä. Joudun kysymään saman kysymyksen viisi kertaa ennen kuin saan vastauksen"
"Vanhempien kiireen huomaa siitä, että kun niille kertoo jotain ne vastaa 'joo joo', mutta kysyy jo hetken päästä, että 'mitä sä sanoit'.
"Multa kyllä kysytään mielipiteitä, mutta oikeasti ne asiat on jo päätetty etukäteen"
Olen minäkin sanonut lapsilleni, että "en nyt ehdi lukea tai pelata lautapeliä". Joskus. Aina ei ole myöskään huvittanut. Ottaa sitä Monopolia esille tietäen että peli kestää kaksi tuntia. Olen minäkin sanonut, että "en jaksa nyt kuunnella". Joskus. Olen varmaan myös joskus ohittanut lapsen mielipiteen. Toivon, että lapsillanikin on olo, että vain joskus. Ainakin olen tehnyt elämässäni isoja ratkaisuja, jotta meillä ei olisi kiire. Jotta aikaa olisi. Jotta lapseni kokisivat, että he tulevat kuulluiksi, nähdyiksi ja kohdatuiksi.
Millaisia ajatuksia sinussa herättää artikkelin lauseet?
ps. Myös Maaret Kallio kirjoittaa kiireestä ajatuksia herättävästi "Kaikilla on niin kamala kiire"
tiistai 25. marraskuuta 2014
Ideoita yllätyksiksi kangasjoulukalenteriin
Meillä on ollut vuosia käytössä kankainen joulukalenteri, johon tonttu on tuonut viestejä lapsille. Pussukassa on ollut tontun viesti ja viestin avulla päivän yllätys on löytynyt. Olen joulukalenterissa pyrkinyt siihen, että sieltä tulee jotain kivaa yhteistä tekemistä. Sellaista, mitä muutenkin tekisimme joulun alla. Olen myös pyrkinyt siihen, että turhaa krääsää ei tule. Ja olen näitä yllätyksiä yleensä haalinut pitkin vuotta kirppareilta, esim. jouluisia kirjoja olen ostanut aina kun sellainen on tullut vastaan. Yllätykset ovat vähän muuttuneet vuosien varrella, poikien kasvaessa isommiksi. Tietyt asiat ovat pysyneet samoina vuodesta toiseen. Joulukuun ensimmäisenä päivänä on perinteisesti tullut kynä ja paperia. Näillä on kirjoitettu toivelistat joulupukille. Samaan aikaan kotiimme on ilmestynyt joulunpunainen postilaatikko, johon toivekirjeet on voinut sujauttaa. Joulukuun toisena päivänä on tullut jouluinen kirja. Yleensä olen pyrkinyt löytämään sellaisen kirjan, jossa on 24 jouluista tarinaa, yksi jokaiselle päivälle ennen joulua. Piparimuotti on myös perinne vuodesta toiseen. Jonakin viikonloppuna ennen joulua meillä pidetään piparitalkoita. Myös tarvikkeet piparkakkutaloon tulee perinteisesti joulukalenterista (meillä on tehty valmistaloja). Joulun alla on käyty jo monena vuonna peräkkäin katsomassa Talvisirkusta, nekin liput ovat tulleet joulukalenteristamme. Perinne on myös se, että jouluaattoaamuna tonttu on tuonut ekat joululahjat joulukuusen alle.
Mitä muuta on ollut meidän kalenterissa?
* luontoarpoja
* jouluisia playmobileja (onnistuin yhtenä vuonna löytämään kirpparilta ison pussillisen jouluisia playmobileja ja näitä oli helppo sujauttaa aina kalenteriyllätykseksi)
* hammasharja
* sukat
* askartelutarvikkeita yhteistä askartelua varten
* legoja (näitäkin olen haalinut kirppareilta)
* jouluisia satuhierontoja, joita olen sitten tehnyt lapsille illalla nukkumaan mennessä
* pikkuautoja, junaradan junia
* nyt isompana koulutarvikkeita, esim. kynä, kumi, teroitin
* pelikortit
* lasten sen hetkisiä keräilykohteita, meillä on vuosien varrella kerätty esim. Gogoja ja Duudsonit jekkukortteja
* matkaeväät, jos tiedossa on esim. bussi- tai junareissu
* ohje kaurakekseihin tms. helppoihin leivonnaisiin
* dvd
* heijastin
* viikonloppuna suklaata, rusinoita tai muita herkkuja
Nyt näyttää, että tänä vuonna tämä perinne katkeaa. Pojat 9 v ja 11 v ovat nyt ekaa kertaa sitä mieltä, että ei se mikään tonttu ole, joka niitä viestejä tuo vaan äiti ja nyt riittää ihan kuvakalenteri. Meillä onkin ostettu Partiolaisten kalenteri ja Myyrä kuvakalenteri valmiiksi. Mutta voi silti olla, että joinain päivinä tonttu tuo viestejä. Tiettyjä perinteitä ei voi katkaista kuten sitä, että tonttu tuo joulukuun ekana kynän ja paperia ja kirjoitetaan toivelistat.
Onko teillä käytössä kankaista joulukalenteria? Millaisia yllätyksiä teillä on ollut kalenterissa?
ps. kuvina Mailegin kalenteri ja Lidlin kankainen joulukalenteri. Tuo Lidlin kankainen on se "meidän ainut ja oikea". Se on ostettu varmaan jo 8 - 9 vuotta sitten kun hädissäni etsin ihan marras-joulukuun vaihteessa kankaista kalenteria ja tuo oli ainut, jonka niin viime tipassa löysin. Sittemmin ostin Mailegin kalenterin alennusmyynnistä, mutta pojille tuo Lidlin kalenteri on muodostunut perinteeksi eikä Mailegin kalenterista ole ikinä tullut tuon kalenterin korvaajaa. Minusta tuo Lidlin kalenteri on hirvitys, mutta pojille niin rakas.
sunnuntai 23. marraskuuta 2014
Sanna Tuovinen: Satuhieronta. Läsnäolevan kosketuksen ja sadun taikaa
Ennakkotilasin Satuhieronta-kirjan ja se tuli meille muutama päivä sitten. Heti selasin kirjan läpi ja totesin, että kirja on ihana. Lumoava. Kuvat ovat kauniita, kirjassa on ihana fiilis. Kirjassa on sekä teoriatietoa että paljon satuhierontoja.
Satuhieronta on satujen yhdistämistä kosketukseen ja kevyeen hierontaan. Se on rentoutumista ja rauhoittumista, läsnäoloa ilon ja leikin kautta. Satuhieronta luo aitoja yhdessäolon hetkiä ja auttaa aikuistakin rentoutumaan.
Jukka Mäkelä, lastenpsykiatri, sanoo näin:
"Satuhieronta avaa oven kauniiseen maailmaan. Se yhdistää hienosti monia arvokkaita perinteitä: tarinankerronnan ja hieronnan, hyväksyvän läsnäolon ja rentoutumisen, kehitystieteet ja kokemuksellisen ymmärtämisen"
Kirjassa on perustietoa satuhieronnasta, helppoja satuhierontaohjeita ja niiden lisäksi tietoa kosketuksen ja läsnäolon voimasta sekä lempeitä neuvoja päivähoitoon ja lapsiperhearkeen.
" Satuhieronta on lyhin tie rakkauteen. Siihen kokemukseen mitä rakkaus on." -
- Kaija Virho, tunnevalmentaja, Rosen-terapeutti -
Itseäni viehätti se, että kirjassa huomioitiin myös aikuiset, kasvattajat. Luvussa "Kosketus omaan itseen" käydään läpi aitoa läsnäoloa, satuhieronnan vaikutusta aikuiseen, voimalauseita ja kiitollisuutta elämässä. Juuri niitä teemoja, joista olen kirjoittanut paljon tänne blogiini.
Kirjassa on myös hyviä kysymyksiä aikuisille:
Mitä sinä tarvitset voidaksesi hyvin?
Mitkä asiat tuovat sinulle iloa?
Milloin sinä rentoudut?
"On tärkeää muistaa, että sinä olet tärkeä. Sinun hyvinvointisi on tärkeää. Kun alat sallia enemmän hyviä asioita itsellesi, puhkeat kukkaan"
- Pirjo Isorinne, voimavaravalmentaja -
Olen lumoutunut ja ihastunut. Kirja on kertakaikkisen ihana ja toivon, että tämä kirja hankitaan jokaiseen päiväkotiin ja myös koteihin. Itse olen hieronut jo vuosia omia lapsiani ja varsinkin esikoinen rakastaa satuhierontaa. Nyt kirjan kautta sain monta uutta satua hierottavaksi. Ja paljon myös ajateltavaa.
"Jakamaton huomio ei ole mitään sellaista, mitä on mukava antaa lapselle, mikäli aikaa liikenee; se on lapsen kipeä tarve"
- Ross Campbell, lastenpsykiatri-
Satuhieronnan nettisivut ovat täällä
Satuhieronnan fb-sivut ovat täällä
Uutiskirjeen tilaajaksi liittymällä saa ilmaisen Taikapuu-satuhieronnan
ps. Olen menossa joulun alla satuhieronta -ohjaajakoulutukseen ja ensi vuoden puolella olisi tarkoitus aloitella satuhierontaryhmiä lapsille ja vanhemmille.
perjantai 21. marraskuuta 2014
Jotain uutta jouluksi
Hankin tänään jotain uutta täksi jouluksi. Tildatontun ja joulusukan. Tonttu on vanhassa vaunussa, jonka olen ostanut vuosia sitten kirpparilta. Tonttu ja joulusukka on ostettu Pikku Piiperosta, jossa on nykyään muutama myyntipöytä itsepalvelukirppistyyliin ja yhdessä pöydässä oli näitä ihania pellavaisia käsintehtyjä tuotteita.
Joulusukkia meillä on useampi, mutta tämä oli niin söpö etten voinut vastustaa. Joka jouluksi olen antanut itselleni luvan ostaa jotain uutta. Pari vuotta sitten ostin kauan himoitsemani himmelin, eräänä jouluna kaitaliinat. Viime joulun jälkeen tilasin alesta tämän ihanan ison Nissen eli se on nyt ekaa joulua meillä esillä.
Vielä meillä ei ole juurikaan joulukoristeita esillä, muutaman tunnelmavalon olen virittänyt ja talolyhdyt olen kaivanut esille. Ensi viikon aikana kotimme alkaa muuttua jouluiseksi.
Tänään satoi etelään ensilumi. Ehdin sopivasti aamulla laittaa viimeiset kukkasipulit maahan. Huomenna minulla on hiljaisuuden retriitti. Olen mindfulness-kurssiporukkani kanssa leirikeskuksessa koko päivän. Ja olemme hiljaa. Illansuussa keskustelemme kokemuksesta. Kevään lyhyemmästä (yhden illan kestäneestä) hiljaisuuden retriitistä on blogiteksti täällä.
keskiviikko 19. marraskuuta 2014
Ei-niin-hehkeää-blogiarkea (sis. hiiren)
Mietin, että olisi ihanaa blogata joskus siitä, että siemailinpa glögiä. Istuin nojatuolissa, päälläni oli mukavat lutuiset kotivaatteet (ei mitään pieruverkkareita, vaan jotain trendikästä...eli ei mulla itseasiassa mitään sellaisia kotivaatteita ole). Olisin juuri tupsutellut ihanaa uutta hajuvettä (paitsi enhän minä käytä hajuvettä kun saan siitä migreenin) ja lukenut kivaa kirjaa (jotain klassikkoa tai Finlandia-voittajaa). Pöydällä olisi muutama kynttilä palamassa (eikä mies hokisi ollenkaan, että mikä täällä oikein käryää - minkä hän aina toteaa, jos poltan kynttilöitä) Tästä sitten nappaisin muutaman tunnelmallisen kuvan blogiini.
Mutta. Juuri kun tällaista miettii, huomaa jotain kummallista silmäkulmassa. Mikä se oli? Uudelleen. Vielä kerran. Iik! Se on hiiri! Meillä on hiiri sisällä! Iik (suoraa huutoa!!). Juuri kun tunnelmoit ja olet käymässä nukkumaan, toteat, että sisällä on hiiri. Mies tulee paikalle ja toteaa, että vaimo on tainnut kajahtaa, ei täällä mitään hiirtä ole. Aikamme kun siirtelemme huonekaluja, hiiri säntää esiin jääkaapin alta. Iik! Meillä on hiiri sisällä! Ensimmäinen ajatus on häätää se ulos, mies jahtaa hiirtä imurin kanssa ja minä olen valmiina avaamaan ulko-oven. Ei onnistu, hiiri on meitä vikkelämpi, häviää jonnekin. Tässä vaiheessa kuopus herää (minun huutooni kait). Kello on 22.45 ja kuopus alkaa huutaa. Hän huutaa, että "aamupalaa, olen myöhässä koulusta...". Toteamme, että et ole myöhässä koulusta, nyt on ilta ja mene vaan uudelleen nukkumaan, me jahtaamme hiirtä.
Niin, taisin unohtaa mainita, että minä olin jo aiemmin hakenut kumpparit jalkaani, koska pelkäsin, että hiiri tarrautuu kiinni varpaisiini. Olen siis pyjama päällä, kumpparit jalassa ja jahtaan hiirtä sen sijaan, että istuisin sensuellisti nojatuolissa, siemailisin glögiä ja lukisin kirjaa. Tai että olisin nukkumassa.
Hiiri on kadoksissa. Menemme nukkumaan. Kuinka moni on yrittänyt saada unta tietoisena siitä, että kodissa vilistää hiiri? Voin sanoa, että minulle oli hankalaa nukahtaa. Aina kun olin nukahtamassa, näin mielessäni jättimäisen hiiren, joka syö meidän ruokamme, meidän huonekalut ja meidät...Tai sitten näin joukon pikkuhiiriä tai kokonaisen hiiriyhteisön, joka on muuttanut meille asumaan. Samalla muistin, että edellisenä yönä olin kuullut hiiren rapistelua. Meillä kuuluu vintiltä aika ajoin hiiren rapistelua. Muistan tuolloin yöllä ajatelleeni, että ellen tietäisi hiirten olevan vintillä, voisin ajatella niiden olevan ihan tässä lähellä. Ja luultavasti hiiri oli meillä jo silloin. Ehkä hyvinkin lähellä. Kääk. Iik.
Seuraavana aamuna hiirtä ei näy. Lähdin ohjaamaan liikuntaleikkitunteja ja koko ajan toivoin, että kun tulen kotiin, mies sanoo, että on saanut houkuteltua hiiren ulos ja ongelma on ohitettu. Mutta ei. Mies ei ole tehnyt asian eteen mitään. Eli hiiri on meillä edelleen. Pitää ottaa käyttöön Plan b: hiirenloukut. Onneksi niitä sai ihan lähikaupasta. Eläinaktivisteille tiedoksi, että pidämme eläimistä, meillä ei esim. syödä lihaa ja yritimme saada hiiren ulos kodistamme ensin elävänä, mutta mun hermot ei vaan enää kestäneet hiirtä. Oli pakko ottaa järeämmät keinot käyttöön.
Vielä tiistai-iltana hiiri ei jäänyt loukkuun. Eikä hiiri antanut mitään merkkiä itsestään. Mutta tänä aamuna tassutellessani keittiöön hiiri oli nalkissa. Vähän kävi sääliksi, mutta suuri helpotuksen huokaus tuli sisältäni. Koti on taas meidän ja vain meidän. Voin nukkua hyvin ja kulkea taas paljain jaloin. Pääsen elämään hehkeää blogiarkea tällaisen arkirealityn sijaan. Paitsi onkohan meillä sellaista blogiglamouria koskaan....
Ei aavistustakaan, mistä hiiri meille tuli. Ehkä ulko-ovi oli joskus jäänyt liian pitkäksi aikaa auki ja hiiri oli päässyt livahtamaan lämpimään. Toivon ettei meillä ole mitään hiirikoloa ulos, josta meille alkaa säännöllisesti tulla hiiriä. Tuttavani (joka asuu neljännessä kerroksessa kerrostalossa) kertoi, että heille on tullut hiiriä sisälle jonkun ilmastointikanavan kautta. Ei kivaa.
Ja tänään tietenkin joka puolella kuulen hiiristä. Aamulla junassa eräs perheen isä kertoi ystävälleen, että heiltä oli kuollut lemmikkihiiri ja hän oli ostanut nopeasti uuden etteivät lapset olisi huomanneet mitään. Ja mitäs jumppia minä menen ohjaaman tänä iltana? Ohjelmassa lukee: hiirenhäntää ja muita naruleikkejä.
ps. kuvia ei ole. Voisihan tässä kuvata itsensä pyjama päällä ja kumpparit jalassa, mutta säästän teidän nyt siltä.
Mutta. Juuri kun tällaista miettii, huomaa jotain kummallista silmäkulmassa. Mikä se oli? Uudelleen. Vielä kerran. Iik! Se on hiiri! Meillä on hiiri sisällä! Iik (suoraa huutoa!!). Juuri kun tunnelmoit ja olet käymässä nukkumaan, toteat, että sisällä on hiiri. Mies tulee paikalle ja toteaa, että vaimo on tainnut kajahtaa, ei täällä mitään hiirtä ole. Aikamme kun siirtelemme huonekaluja, hiiri säntää esiin jääkaapin alta. Iik! Meillä on hiiri sisällä! Ensimmäinen ajatus on häätää se ulos, mies jahtaa hiirtä imurin kanssa ja minä olen valmiina avaamaan ulko-oven. Ei onnistu, hiiri on meitä vikkelämpi, häviää jonnekin. Tässä vaiheessa kuopus herää (minun huutooni kait). Kello on 22.45 ja kuopus alkaa huutaa. Hän huutaa, että "aamupalaa, olen myöhässä koulusta...". Toteamme, että et ole myöhässä koulusta, nyt on ilta ja mene vaan uudelleen nukkumaan, me jahtaamme hiirtä.
Niin, taisin unohtaa mainita, että minä olin jo aiemmin hakenut kumpparit jalkaani, koska pelkäsin, että hiiri tarrautuu kiinni varpaisiini. Olen siis pyjama päällä, kumpparit jalassa ja jahtaan hiirtä sen sijaan, että istuisin sensuellisti nojatuolissa, siemailisin glögiä ja lukisin kirjaa. Tai että olisin nukkumassa.
Hiiri on kadoksissa. Menemme nukkumaan. Kuinka moni on yrittänyt saada unta tietoisena siitä, että kodissa vilistää hiiri? Voin sanoa, että minulle oli hankalaa nukahtaa. Aina kun olin nukahtamassa, näin mielessäni jättimäisen hiiren, joka syö meidän ruokamme, meidän huonekalut ja meidät...Tai sitten näin joukon pikkuhiiriä tai kokonaisen hiiriyhteisön, joka on muuttanut meille asumaan. Samalla muistin, että edellisenä yönä olin kuullut hiiren rapistelua. Meillä kuuluu vintiltä aika ajoin hiiren rapistelua. Muistan tuolloin yöllä ajatelleeni, että ellen tietäisi hiirten olevan vintillä, voisin ajatella niiden olevan ihan tässä lähellä. Ja luultavasti hiiri oli meillä jo silloin. Ehkä hyvinkin lähellä. Kääk. Iik.
Seuraavana aamuna hiirtä ei näy. Lähdin ohjaamaan liikuntaleikkitunteja ja koko ajan toivoin, että kun tulen kotiin, mies sanoo, että on saanut houkuteltua hiiren ulos ja ongelma on ohitettu. Mutta ei. Mies ei ole tehnyt asian eteen mitään. Eli hiiri on meillä edelleen. Pitää ottaa käyttöön Plan b: hiirenloukut. Onneksi niitä sai ihan lähikaupasta. Eläinaktivisteille tiedoksi, että pidämme eläimistä, meillä ei esim. syödä lihaa ja yritimme saada hiiren ulos kodistamme ensin elävänä, mutta mun hermot ei vaan enää kestäneet hiirtä. Oli pakko ottaa järeämmät keinot käyttöön.
Vielä tiistai-iltana hiiri ei jäänyt loukkuun. Eikä hiiri antanut mitään merkkiä itsestään. Mutta tänä aamuna tassutellessani keittiöön hiiri oli nalkissa. Vähän kävi sääliksi, mutta suuri helpotuksen huokaus tuli sisältäni. Koti on taas meidän ja vain meidän. Voin nukkua hyvin ja kulkea taas paljain jaloin. Pääsen elämään hehkeää blogiarkea tällaisen arkirealityn sijaan. Paitsi onkohan meillä sellaista blogiglamouria koskaan....
Ei aavistustakaan, mistä hiiri meille tuli. Ehkä ulko-ovi oli joskus jäänyt liian pitkäksi aikaa auki ja hiiri oli päässyt livahtamaan lämpimään. Toivon ettei meillä ole mitään hiirikoloa ulos, josta meille alkaa säännöllisesti tulla hiiriä. Tuttavani (joka asuu neljännessä kerroksessa kerrostalossa) kertoi, että heille on tullut hiiriä sisälle jonkun ilmastointikanavan kautta. Ei kivaa.
Ja tänään tietenkin joka puolella kuulen hiiristä. Aamulla junassa eräs perheen isä kertoi ystävälleen, että heiltä oli kuollut lemmikkihiiri ja hän oli ostanut nopeasti uuden etteivät lapset olisi huomanneet mitään. Ja mitäs jumppia minä menen ohjaaman tänä iltana? Ohjelmassa lukee: hiirenhäntää ja muita naruleikkejä.
ps. kuvia ei ole. Voisihan tässä kuvata itsensä pyjama päällä ja kumpparit jalassa, mutta säästän teidän nyt siltä.
tiistai 18. marraskuuta 2014
Kati-Pupita Mattila: Lapsen vahvistava kohtaaminen
Luin Kati-Pupita Mattilan kirjan Lapsen vahvistava kohtaaminen jo kolmatta kertaa. Kati-Pupita Mattila on teologian tohtori ja lääketieteen lisensiaatti.
Kirja "Lapsen vahvistava kohtaaminen" kuvaa lapsen hyvää ja vahvistavaa kohtaamista turvallisen aikuisen kanssa erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä. Keskeisiä teemoja ovat lapsen persoonan kunnioittaminen ja lapsen arvon ymmärtäminen. Erityisen tarkastelutilan kirjassa saa lapsen surun kohtaaminen. Lapsen kohtaaminen on erityistä, sillä lapsuudessa luodaan pohja elämänuskolle ja - rohkeudelle. Lapsi muodostaa käsitystään siitä, minkälainen hän itse on ja minkälaisia muut ihmiset ovat.
Kirja tuo lukijalle arvokkaita ajatuksia lapsen arvosta ja lapsen kunnioittavasta kohtaamisesta. Kirja on hyvä herättelijä ja antaa pohtimisen aihetta. Kuinka minä kohtelen omia lapsiani? Kuinka kohtaan heidät, kuinka arvostan heitä, kuinka osoitan heille huolenpitoa ja rakkautta?
Minua puhututtavia ajatuksia kirjassa ovat olleet
* Vahvistus ei tule vakuuttelusta tai ulkoisesta sanahelinästä. Se tulee toistuvasta kelpaavuuden ja huolenpidon kokemuksista, joita aikuiset voivat välittää lapselle osoittamalla että hänestä huolehtiminen on hyvä asia ja että sitä tehdään mielellään
* Lapsen kohtaaminen arjessa - lapsi tarvitsee hyvää kohtelua koko ajan. Ennen kaikkea tämä toteutuu arjen peruskohtaamisissa. Epäkunnioittava tai vähätteleviä arkikohtaamisia ei korvata elämyksillä tai palkinnoilla. Matka Ruotsin-laivalle ei korvaa arjessa toistuvasti unohtuvaa lapsen nähdyksi tulemisen toivoa
* Lapsi tarvitsee kokemuksen siitä, että hänen ohitseen ei kiirehditä, hänen katsettaan ei vältellä, kun hän tarvitsee huolenpitoa ja aikuisen läsnäoloa
* Lapsen hyvä kohtaaminen kantaa aina sadon. Kun aikuinen kohtaa lapsen kauniisti, kuunnellen ja kunnioittaen, lapsi vahvistuu ja sisäistää arvostavan kohtaamisen merkityksen ja olemuksen. Kasvaessaan hän kylvää tätä ympärilleen.
* Lapsen persoonaa loukkaa ja nujertaa pilkka ja häpeän kylväminen. Lapsen vastustaessa rajojen asettamista aikuinen voi ärsyyntyä ja avuttomana ryhtyä mainitsemaan esimerkiksi kuinka kamala kimittäjä tai tuhma lapsi tämä on. Aikuinen saattaa myös liittää lapsen vastusteluun häpeää toteamalla esimerkiksi että lapsi saisi hävetä itseään, kun ei osaa käyttäytyä ikäänsä vastaavasti. Pilkka ja häpeän tuominen ei koskaan kuulu lapsen vahvistavaan kohtaamiseen.
* Lapsen vaatiminen tottelevaisuuteen kuvaamalla hänen tyhmyyttään, uhkaamalla häntä rangaistuksilla tai asettamalla kuuliaisuuden vanhemman rakkauden ehdoksi, nujertaa lapsen. Silloin lapsesta tulee ehkä taipuisa, mutta hänen ymmärryksensä oman elämän elämisestä ei kehity
* Iva turmelee toistuessaan lapsen rohkeuden ilmaista itseään, ajatuksiaan ja kokemuksiaan
* Lapsi, jota on hoidettu ja kasvatettu arvostaen ja huolta pitäen, juurtuu itseensä ja toisten arvostamiseen ja opettelee vähitellen osoittamaan toisille arvostusta
* Omien tunteiden tunnistaminen ja kohtaamisen oppiminen on lapselle suuri haaste. Lapsi oppii hyväksymään omat tunteensa, jos hänelle tärkeät aikuiset viestivät, että tunteet kuuluvat elämään. Lapsen äänetön kysymys kuuluu: sallitaanko minulle myös ne tunteet, jotka tekevät minusta kenties ärsyttävän tai häiritsevän aikuisen silmissä?
* Turvallinen aikuinen kantaa vastuun tunteistaan ja oloistaan. Hänellä on selkeä ymmärrys siitä, että tunteet, jotka hänessä heräävät, ovat hänen omia tunteitaan silloinkin, kun ne heräävät vuorovaikutuksessa lapsen kanssa. Lapsi ei ole vastuussa aikuisen tunteista, vaan aikuisen on rohjettava kohdata ne itse ja ominaan. Lapsi ei koskaan ole velvollinen muokkaamaan omaa toimintaansa niin, ettei aikuiselle herää tunteita, joita ei oikein kestä ja jotka siksi haluaa torjua.
* Ei ole olemassa erikseen aikuisihmisiä ja lapsi-ihmisiä. On olemassa ihmisiä, jotka ajallaan ovat lapsia ja ajallaan aikuisia.
Tärkeitä ajatuksia, niin tärkeitä. Itse ajattelen, että aikuisen ja lapsen hyvä, kunnioittava vuorovaikutus on ratkaisevassa asemassa lapsen hyvinvoinnille. Minusta on ikävää nähdä kun lapsille tiuskitaan, heille huudetaan ja heitä ivataan - vain siksi että lapset ovat lapsia ja aikuiset katsovat että heillä on oikeus tehdä näin kasvatuksen nimissä.
Lapsen vahvistava kohtaaminen on todella hyvä kirja. Suosittelen!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)













