perjantai 27. kesäkuuta 2014

Verrokkitarinoita



Viime jaksolla ratkaisukeskeinen valmentaja -koulutuksen narratiivisuuspäivässä mainittiin sana verrokkitarina. Ihmiset tarvitsevat tarinoita, joihin suhteuttaa omaa elämäänsä. Että on muitakin, joiden lapsilla on ollut korvatulehduskierre, ADHD tai astma. Tai muitakin joilla on itsellään ollut vaikka masennus tai syöpä. Ihmiset tarvitsevat tarinoita, joihin voivat verrata itseään. Verrokkitarinat antavat tukea ja uskoa. Mistä meille tulee ne tarinat, joihin suhteutamme itsemme, perheemme, elämämme, työntekomme? Mistä tulee se tarina, johon vertaat omaa äitiyttäsi tai vanhemmuuttasi? Omalta äidiltäsi, isältäsi, mummoltasi vai ehkä toisesta blogista?

Mietin, kuinka monelle nämä blogit ovat  verrokkitarinoita? Tarinoita ja kuvia, joihin omaa arkea verrataan? Vitsit miten tuolla on nätit lapset ja kiva koti, mieskin on aika komea. Niillä ei varmaan ikinä riidellä, kun ei se koskaan mitään sellaista kirjoita. Koti kiiltää aina. Ja itse bloggaaja on aina kaunis ja kivoissa vaatteissa. Kaikki se, mikä itseltä puuttuu voi näkyä virheenä. Meillä ei ole niin ihanaa kotia, söpöjä lapsia, kaunista elämää. Onko tuon ihmisen elämä noin särötöntä? Eikö heillä koskaan vilise villakoirat nurkissa, huudeta lapsille tai mökötetä miehelle?


Tiedän, että moni haluaa kuvata blogiinsa vain kauniita asioita, koska "sotkujen kuvaaminen ei inspiroi ketään". Tai että halutaan kirjoittaa blogeissa vain positiivisia asioita, koska "ketään ei kiinnosta valittaminen tai arki". Silti minusta on kiva nähdä blogeissa myös reality - kuvia ja tekstejä. Kun on lehtikasat pöydillä, tiskipöytä täynnä tiskejä  ja pyykit pesun jäljiltä pitkin sohvaa. Se on arkea. Myös se on arkea, että välillä piereskellään, röyhtäillään, kaivetaan nenää ja sanotaan tiukkaan ääneen lapsille, että "nyt jos ette mene ulos meuhkaamaan, niin minulta menee kohta hermot". Myös se on arkea, että sitä arkea on paljon. Ettei elämä ole yhtä huippuelämystä päivästä toiseen.

Blogit näyttävät vain osan ihmisen elämästä. Pienen palan. Silti minusta olisi hyvä, että siihen pieneen palaan kirjoitettaisiin ja kuvattaisiin koko elämän kirjoa. Edes joskus. Ei vain niitä huippuhetkiä ja ihania kuvia, joista lukijalle jää olo että minun olo ja elämä on niin tavallista ja tympeetä tuohon bloggaajaan verrattuna.

Minulla on ainakin usein bad hair day, kotona kamalat lökövaatteet päällä (enkä minä julkisillakaan paikoilla missään trendikkäissä vaatteissa ikinä kulje), ruokapöydällemme kerääntyy kummallisia kasoja. Pojat eivät istu vain slipoverit päällä sohvalla ja näytä suloisilta vaan myös ovat välillä kovaäänisiä, puhuvat sopimattomia, huutavat, raivoavat. Minulta menee hermot, väsyn helposti. Mies saa minut välillä ärsyyntymään. Eikä hän vain istu pianon ääressä ja soittaa pimputtele ihania lauluja perheellemme. Kun tarkemmin ajattelee eihän meillä edes ole sitä pianoa.


Haastankin nyt jokaista bloggaajaa kertomaan ja kuvaamaan myös ihan sitä tavallista arkea. Jotta lukijoille tulee myös verrokkitarinoita siitä, että ei se arki aina yhtä edustuskuvaa, slipoverilapsia tai suloisia mekkoja vain ole. Arki on arkea, välillä tosi tympeää ja pitkäveteistä. Mutta arki on kuitenkin normitila, se mitä elämässä on eniten.

Se on kyllä totta, että nämä tähän postaukseen laittamani kaaoskuvat tuskin inspiroivat ketään sisustuksen suhteen. Taulu on odottanut lattialla monta päivää, että se laitettaisiin seinälle. Mariskoolit ovat tiskipöydällä esikoisen synttäreitten jäljillä. Olohuoneen pöytä on täynnä esikon akkareita ja synttärilahjaksi saatuja kirjoja. Mutta ehkä joku saa näistä kuvista vertaistukea, että on sitä muillakin joskus vähemmän edustuskelpoista.

Tähän tekstiin innoitti ratkaisukeskeinen valmentaja -koulutuksen narratiivisuuspäivä, verrokkitarinat ja tämä loistava kirjoitus On aivan ok, ettei kaikki ole aina ok.

10 kommenttia:

  1. Kiitos ihanaakin ihanammasta kirjoituksesta!
    Itse olen tässä miettinyt samanlaista "kun kaikki ei ole aina tiptop"-kirjoitusta, mutten ole vielä saanut aikaiseksi sitä kirjoittaa. Mieleeni se tuli viimeksi eilen kun kirjoitin pääkivustani. Ajattelin, että olisiko sekin pitänyt jättää kertomatta, mutta itse haluan olla bogi, jossa joskus kolottaa tai kaikki ei olekaan aina hyvin jos ei oikeasti ole. Mitä sitä peittelemään :D Elämä on tällaista meillä ja en jaksaisi kaunistella (vääristellä) asioita vain sen takia että saisin lukijoita tai ihastelua osakseni. Otan varmaankin haasteen vastaan, jahka ehdin niin vilkaistaan meidänkin todelliseen maailmaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos palautteesta kirjoituksen suhteen. Minua on vähän koko päivän ajan jännittänyt, miten lukijat suhtautuva tähän kirjoitukseen. Innolla odotan postausta teidän todellisesta maailmasta!

      Poista
  2. Minä aina välillä laitan blogiini tarkoituksella muistiin niitä, ei niin onnistuneita hetkiä - etenkin lastenkasvatukseen liittyviä. Eipä sitten meikäläisen muisti pääse ajan myötä korjaamaan tilannetta sellaiseksi, että pojat olivat aina niin kilttejä ja heidän kanssa ei ollut mitään vääntöä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinun blogisi onkin juuri siksi ihan parasta luettavaa, kun siellä on sitä arkea ja niitä ei-niin-hehkeitä hetkiä. Jatka vaan samaan malliin!

      Poista
  3. Hieno kirjoitus Heli!! Arki onkin sitä mitä meistä jokainen suurimman osan elämästään elää ja arjesta sitä verrokkitarinaa toisillekin voi luoda ja saada itse. Täytyy tarttua haasteeseen :).

    VastaaPoista
  4. Ihanan todellista. Ei se elämä ole tosiaan aina kuin kiiltokuvaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Sitä todellista on useimmiten enemmän kuin kiiltokuvaa.Ainakin meillä.

      Poista
  5. Minusta bloginpitämisessä, niin kuin kaikessa kirjoittamisessa, pitää miettiä, kenelle sitä oikeastaan kirjoittaa. Minä kirjoitan 1) sille ihmiselle, joka olin 4-5 vuotta sitten, kun ihmettelin, onko tämä arki kahden lapsen kanssa tosiaan näin vaikeaa ja 2) sille lapsettomalle päiväkodin työntekijälle, joka sanoi, että minun kanssani on mielenkiintoista jutella, koska se antaa vanhemman näkökulman siihen, mitä päiväkodissa tapahtuu, kun huomataan, että lapsi ei ole ihan tavallinen lapsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinun blogissasi onkin tosi paljon mielenkiintoisia pointteja. Minä en ehkä noin tarkkaan ole miettinyt, kenelle kirjoitan. Aloitin ajatuksella, että haluan muistiin jotain tästä elämänvaiheesta, kun elän muutoksen keskellä. Nyt alan ehkä enemmän hahmottaa sitä, mitä jatkossa haluan blogissani kirjoittaa. Vanhemmuudesta, hyvinvoinnista, kasvatuksesta.

      Poista

Kommentit ilahduttavat aina!