Äitiyden laaja tunneskaala

Luin pääsiäisen aikaan Irene Naakan kirjan "Hullu kuin äidiksi tullut. Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus". Nyökyttelin lähes koko kirjan ajan. Tutulta kuulostaa. Paljon oli tuttua omiin pikkulapsiajan kokemuksiin liittyen ja paljon oli tuttua myös työhöni liittyen. Ennen yrittäjyyttä tein töitä neuvolan perhetyöntekijänä ja 6.5 vuoden ajan kohtasin satoja pikkulapsiperheitä. Kohtasin satoja perheitä, joissa oli masennusta, väsymystä, epätoivoa. Ja siinä samalla sitten paljon myös iloa äitiydestä ja vanhemmuudesta.

Kirja oli rehellinen ja samalla myös raadollinen tilitys pikkulapsiajasta. Sen verran itselläni on kokemusta masentuneiden vanhempien kanssa työskentelystä että jo Irene Naakan raskausajasta lukiessani aavistin, että tämä kirjan äiti tulee saamaan synnytyksen jälkeisen masennuksen / ahdistuksen. Kirjan äiti haki apua ja oli myönteinen avulle. Kaikki vanhemmat eivät ole. Moni haluaa piilottaa masennuksena ja väsymyksensä ja esittää, että kaikki on tosi hyvin. Iloisen pintakuoren alla saattaa olla todella epätoivoinen vanhempi. Minäkin muistan käyneeni kotikäynneillä perheissä, joissa oli todella upeat ulkoiset puitteet, koti viimeisen päälle hieno ja sitten siellä asui onneton perhe, joka piti kulissia yllä. Suomessa on vielä(kin) vallalla yksinpärjäämisen kulttuuri. Avunhakeminen nähdään häpeänä. Ja tämä on tosi ikävää. On hyvää vanhemmuutta pyytää apua silloin kun sitä tarvitsee.

Kirjan kirjoittaja Irene Naakka kuvaa hyvin sitä, miten epäsensitiiviset kommentit itselle herkissä tilanteissa jäävät helposti mieleen. Itsekin muistan edelleen esikoisen synnytyssairaalasta yhden kätilön sanat. Samoin muistan esikoisen toiselta neuvolakäynniltä terveydenhoitajan sanat, jotka olisivat ehkä voineet jäädä sanomatta.

Omat lapseni ovat 14 v ja 12 v vuotiaat ja tuntui, että kun he olivat pieniä, ei vielä juurikaan puhuttu äitiyden ns. kielteisistä tunteista. Tunsin itseni tosi kummalliseksi, kun välillä nostin keskusteluun sitä, kuinka väsynyt (ja välillä ahdistunutkin) olen ja millaista tunneskaalaa käyn läpi lasteni kanssa. Tuntui, etten saanut ollenkaan ymmärrystä muilta. Itseäni helpotti valtavasti "Äitiyden kielletyt tunteet" - kirja, joka ilmestyi vuonna 2008. Samana vuonna aloitin työt neuvolan perhetyöntekijänä. Luin tuon kirjan aivan hiirenkorville ja päätin, että itse nostan esille näitä haastavia tunteita sekä ryhmissäni että kotikäynneilläni. Itse olen luullut, että tänä päivänä puhutaan jo paljon enemmän myös ns. kielletyistä tunteista kuin omien lasteni ollessa pieniä, mutta Naakan kirja vei vähän toisiin ajatuksin. Onko niin, että edelleenkin on tabu, että masennutaan, väsytään, koetaan kiukkua ja vihaa omaa lasta kohtaan.

Huomioni kiinnittyi myös siihen, kuinka Irene Naakka kirjoitti blogissaan (Mutsie) äitiydestään kepeästi ja rennosti, samalla kun hän koki aivan muuta omassa elämässään. Tästä heräsi mieleen rehellisyyden tärkeys. Kuinka tärkeää myös bloggaajan olisi, ainakin aika ajoin, kirjoittaa ihan rehellisesti omista tuntemuksistaan. Ettei kellekään lukijalle tule oloa, että toisten elämä on vain yhtä ihanaa pilvilinnaa ja oma elämä tuntuu mitättömältä sen rinnalla. Sen takia itse olen kirjoittanut niin väsymyksestä, epätoivon hetkistä kuin epävarmuudestani. Ne ovat normaaleja asioita ja ne kuuluvat jokaisen elämään. Ei kenenkään elämä ole kokoaikaista pilvilinnaa. Mitä enemmän haastavia tunteita normalisoidaan, sitä enemmän niistä voidaan puhua ja kirjoittaa. Kaikki tunteet kuuluvat elämään.

Nappaan vielä tähän kirjassa olleen Raisa Cacciatoren ajatuksen: "Lapsille ei tule uhrata itseään. He kohtelevat itseään niin kuin minä kohtelen itseäni, ei niin kuin minä kohtelen heitä". Perheelle uhrautuminen on kaikkea muuta kuin hyve, se on suorastaan vahingollista. Ja kuinka moni, vielä tänäkin päivänä, uhrautuu täysin omille lapsilleen ja perheelleen, unohtaen itsensä ja omat tarpeensa.

Kirja sopii luettavaksi sekä vanhemmille, vauvaa suunnitteleville että pikkulapsiperheiden kanssa töitä tekeville. Minut kirja vei omiin muistoihini ja sain kirjaan kosketuspintaa sekä oman äitiyden että työni kautta.

* Seuraa blogiani myös facebookissa

"Äiti, me lauletaan yksi itketysbiisi kevätjuhlassa"

Olenhan minä sen tiedostanut. Että esikoiselta loppuu alakoulu tänä keväänä. Jotenkin olen työntänyt ajatusta vähän sivummalle. Nyt taas asia tuli ajankohtaiseksi, kun esikoinen tuli maininneeksi, että "äiti, me lauletaan yksi itketysbiisi kevätjuhlassa". Olin jo äitituttaviltani kuullut, että perinteisesti lasteni koulussa kutoset ovat laulaneet Haloo Helsingin "Maailman toisella puolen". Sen biisin he laulavat tänäkin vuonna. Äiti, älä pelkää, kyllä pidän itsestä huolen...". Itkettää jo valmiiksi, kun ajattelen sitä laulua.

Vuodet ovat vierineet vauhdilla. Tuntuu hämmentävältä, että esikoinen aloittaa jo yläkoulun. Vastahan tuo pieni poika syntyi ja kärsi massuvaivoista ekat kuukaudet. Vastahan hän oppi kävelemään ja puhumaan. Tuli isoveljeksi vähän yli 2-vuotiaana. Aloitti kerhon 3-vuotiaana ja päiväkodin 5-vuotiaana. Vastahan hän oli eskarin kevätjuhlassa ja aloittamassa reippaana ekaluokkalaisena koulua. Vastahan hän lauloi ekan luokan kevätjuhlassa pontevana toisten kirkassilmäisten ekaluokkalaisten kanssa "metsä on kuin kirja sammalkantinen...."Ja nyt hän on ihan murrosiän kynnyksellä ja lopettamassa alakoulua. Siirtymässä lintokotokoulusta isompiin ympyröihin. Mihin nämä vuodet vierivät?

Vastahan itsekin olin se suunnilleen kolmikymppinen nainen, joka tuli äidiksi. Joka innostui kestovaipoista, kantoliinoista ja retrovaatteista, joka imetti pitkään, luki paljon lapsille. Kävi kerhoissa ja metsäretkillä lasten kanssa. Ja nyt huomaan vähän hämmästyneenä olevan kahden esimurkkuikäisen äiti. Muistan kun lasten ollessa pieniä päivät tuntuivat välillä tosi pitkiltä. Välillä se viimeinen tunti ennen miehen tuloa töistä kotiin oli superpitkä. Nyt en voi sanoa muuta kuin että ajoittain pitkät tunnit, mutta kaikkiaan supernopeat vuodet.

Hämmästelin tässä joku aika sitten, kun naapurin poika ajoi autolla vastaan. Eka ajatus oli, että herttileijaa, hän ajaa 12-vuotiaana autoa. Mutta joo, jos oma esikoinen on kohta 13 v, niin naapurin poika on tosiaan jo täysi-ikäinen. Niin, itsekään en ole enää kolmikymppinen. Hämmentävää, niin hämmentävää tämä vuosien vieriminen.

"Isä olen täällä maailman toisella puolen, ja laulan pappadaduda pa duda dapa. Äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen, ja laulan pappadaduda pa duda dapa..."
 

Äitiydestä

Äitienpäivänä on hyvä pohtia äitiyttä. Äitinä koen olevani lämmin, keskusteleva, empaattinen, mutta samalla tietyllä tavalla jämpti. Äitinä olen ollut välillä äärimmäisen väsynyt, myös katkera ja marttyyri. Lasten ollessa pieniä suoritin niin äitiyttä kuin koko elämääni. En ole ylpeä näitä kirjoittaessani, mutta nekin vaiheet ovat kuuluneet elämääni ja ovat osaltaan tehneet minusta sellaisen kuin nyt olen. Koen oman kasvumatkan käynnistyneen pitkälti vanhemmuuden myötä.

Omat lapset pistivät monet ajatukseni kasvatuksesta ja vanhemmuudesta uuteen uskoon. Minusta on tullut pehmeämpi ja lempeämpi lasten myötä. Ennen omia lapsia ajattelin kasvatuksen olevan jotenkin suoraviivaisempaa, mutta lasteni myötä olen oppinut, että siihen vaikuttaa aika moni asia. Kuten vaikka ne lapset ja heidän persoonallisuus. Minulla on onni saada olla kahden aika erilaisen lapsen äiti. Toinen on introvertti ja toinen ekstrovertti. Toinen elää tunteella, toinen järjellä. Toinen on älykkö, toinen toimija. Toinen ajattelee ensin (ja pitkään ja hartaasti), toinen tekee ensin ja ajattelee vasta jälkikäteen. Toinen on rauhallinen. Toinen puhuu ja liikkuu koko ajan. Lapseni ovat opettaneet minulle itsestäni enemmän kuin mikään tai kukaan aikaisemmin.

Vaikka olen lastenkasvatuksen ammattilainen, olen välillä ollut ihan pihalla omien lasteni kanssa. Apua, lapseni raivoaa, mitä minä nyt teen. Lapseni on täysin käpertynyt itseensä enkä saa hänestä mitään ulos. Apua. Lapseni rällää illalla eikä rauhoitu sänkyyn. Kääk! Ja juuri samoista asioista jakelen perheille vinkkejä, miten toimia. Omat lapset ovat opettaneet ihan valtavasti nöyryyttä. Aina ei kaikki todellakaan mene kuten oppikirjoissa sanotaan.

Äitinä en huuda, en rähjää. Olen keskusteleva. Kuopus on sanonut minulle: "Mikset sä ole ihan tavallinen äiti ja anna vaikka joskus kotiarestia. Miksi meillä koko ajan puhutaan tunteista ja mindfulnessista. Ja ostetaan luomua". Niin, että teki miten päin vaan, aina voi kuulla kriittistä pohdintaa omien lasten suusta.

Olen viime päivinä lueskellut Mitra Vasaran kirjaa "Ihana äiti, ihana nainen - voimaa äitiyteen, parisuhteeseen ja seksuaalisuuteen". Kirjan ajatukset sopivat hyvin paljon siihen, mitä itse ajattelen äitiydestä. Äidin on tärkeä pitää huolta itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Äidin omilla tarpeilla on väliä. On tärkeä helliä itseään arjen keskellä. Äitiydestä ja lapsista voi nauttia, äitiys ja vanhemmuus ei ole vain uuvuttavaa suorittamista.

Hyvää äitienpäivää, kaikki äidit! Rentoa ja omanlaista.

ps. muistuttelen blogissani olevasta ihanasta arvonnasta, Sanna Wikströmin Hyvän elämän reseptit - kirja on arvottavana blogissani.

Äitienpäivänä

Äitienpäivän aamu alkoi kahdeksan maissa aurinkoisena. Lapset toivat kortit ja pienet lahjat minulle. Olen pitkin päivää tullut hyvälle tuulelle katsellessani tuota Hellä, Eloinen, Luova ja Ilonen korttia. Ja miettinyt, että olisi siinä lapselle keksimistä adjektiiveissa jos nimeni sattuisi olemaan vaikkapa Vilhelmiina tai Marja-Liisa. Kuopus vähän kuvailikin näitä adjektiivien keksimisen ongelmia. Hänen luokkakaverinsa äidin nimessä on kolme A-kirjainta ja yhdessä olivat  keksineet a:lla alkavia adjektiiveja. Kuopuksen ehdottama ahne ei onneksi ollut mennyt läpi.

Nykyään äitienpäivä on sellainen kuin toivon. Mutta muistan myös ne ajat, kun kiristelin hampaitani äitienpäivänä. Ne olivat niitä aikoja, kun en ollut osannut puhua toiveistani vaan oletin, että mieheni lukee ajatukseni ja täyttää sanomattomat toiveeni. Antaa minun nukkua pitkään, on tehnyt lasten kanssa jonkun pienen yllätyksen (myöhemmin onneksi päiväkoti ja koulu ovat hoitaneet tämän homman) ja järjestää (joko itse tekemällä tai viemällä ravintolaan) ruuan äitienpäivälle. Muistan sen ajan, kun luin nettipalstoilta mitä ihanaa muilla oli ollut ja itselläni oli suunnilleen tavallinen päivä. Miehen lapsuudenkodissa ei äitienpäivää ollut vietetty mitenkään eikä hänellä ollut mitään malleja siitä, miten äitienpäivää voisi viettää. Enkä minä osannut puhua toiveistani. Kun oletin, että kyllä hän tietää ja osaa lukea minun ajatukseni.

Viimeiset vuodet äitienpäivä on ollut juuri sellainen kuin olen toivonut. Aamulla saan kortit ja lahjat, jotka pojat ovat tehneet. Aamupalan syön ihan pöydän ääressä, minä en halua syödä ja murustella sängyssä. Jo vuosikausia olemme fillaroineet lähimpään HopLopiin ja riehuneet siellä pari tuntia ja sitten käyneet ravintolassa syömässä. Niin tänäkin vuonna.

Äitienpäivääni on kuulunut myös ensimmäisten kesäkukkien ostaminen. Minä olen perinteisesti ostanut huovinkukkia. Tänä vuonna en niitä löytänyt, kuulemma yöt ovat vielä niin kylmiä ettei puutarhaliikkeet ole vielä ottaneet niitä valikoimiin. Täytyy viikon-parin päästä käydä uudelleen kysymässä. Ostin sitten kolme orvokkia.

Kuopus tuossa vetäisi juuri raivarit, koska ei saa tänään enää pelata tietokoneella. Joten ei tämä päivä pelkkää onnenhöttöä ole ollut ,vaan ihan arkirealismia.

Mukavaa äitienpäivän iltaa ja alkavaa viikkoa!

Millainen äiti minä olen?

Äitienpäivän kynnyksellä mietin äitiyttä. Millainen äiti minä olen? Olen jo aiemmin todennut, etten ole pullantuoksuinen äiti. Minulle tärkeä asia äitinä on ollut läsnäolo arjessa, mikä on ilmennyt monissa valinnoissamme. Olin pitkään kotiäitinä ja nautin siitä valtavasti. Tosin missään vaiheessa en ollut "vain" kotiäiti, sillä kaikkien kotivuosien ajan ohjasin lasten liikuntaryhmiä kahtena iltana viikossa, tein satunnaisesti myös viikonloppukoulutushommia ja kotiäitivuosieni aikana opiskelin myös perheopintojen perusopinnot. Tein myös vuosia nelipäiväistä työviikkoa ollen osittaisella hoitovapaalla ja suurin syy yrityksen perustamiseen oli se, että minulla on aikaa ja jaksamista myös perheelle.

Äitinä minulle tärkeitä asioita ovat olleet ekologisuus ja ns. pehmeät arvot. Meillä on lapsilla käytetty kestovaippoja, olemme kasvissyöjiä, ajamme hyvin harvoin yksityisautolla, lajittelemme kaikki jätteet, kierrätämme ja käymme kirppareilla. Olen imettänyt molempia lapsia suomalaisen mittapuun mukaan pitkään (noin 2 v) ja olemme nukkuneet perhepedissä. Koen äitinä olevani lempeä ja lapsen tunteet huomioiva. Keskustelen paljon lasten kanssa. Minulle on tärkeää rakkauden ja tunteiden kieli.

Tykkään lukea lapsille. Lasten ollessa pienempiä tykkäsin myös leikkiä lasten kanssa. Tai oikeastaan rakentaa leikkejä kuten vaikkapa junarataa. Meillä on myös pelattu paljon lautapelejä.Minä tykkään käydä lasten kanssa museoissa, näyttelyissä, teatterissa ja elokuvissa. Minä haluan osallistaa lapsia esimerkiksi kodin siivoamiseen ja ruuanlaittoon. Haluan, että pojillani on hyvät taidot siirtyä aikanaan äidin helmoista omiin koteihinsa.

Minä en ole se äiti, joka leipoo pullat tai kakut käden käänteessä. Meillä ei ole ollut sellaisia teemakutsuja lasten synttäreillä, joissa kaikki on astioista koristeluun jonkun teeman mukaista. Minusta ei myöskään olisi siihen, että seisoisin jonkun kentän tai hallin laidalla illasta ja viikonlopusta toiseen seuraamassa harkkoja tai pelejä. Minulle on tärkeää myös oma aika ja oma hyvinvointi. Ehkä uskallan tunnustaa senkin, että meillä lapset eivät tiedä mitään Fröbelin Palikoista tai Titi-Nallesta. Meillä ei ole katsottu noita lasten suuria suosikkeja dvd-levyiltä tai käyty konserteissa, koska mun korvat ei kestä niitä. Me emme myöskään ole käyneet Muumimaailmassa, koska me vanhemmat emme ole sinne halunneet. Tosin tämän on tehnyt helpoksi myös se, etteivät Muumit ole missään vaiheessa olleet pojille kova juttu. Pojat jäävät paitsi myös aurinkolomista ja pakettimatkoista, koska me vanhemmat haluamme käydä omatoimisilla kaupunkilomilla. Toki kaupunkilomilla valitaan suurin osa kohteista sen mukaan, että ne ovat lapsia kiinnostavia.

Äitinä ja ihmisenä haluan kasvaa ja kehittyä, siksi käyn paljon kursseilla ja luennoilla ja luen kasvatuksesta. Haluan olla se äiti, joka katkaisee sukupolvien ketjun ja haitalliset kasvatusmallit. Minulla on kaksi erilaista lasta, jotka ovat kasvattaneet minua ihmisenä vähintään yhtä paljon kuin minä heitä. Aina en koe onnistuneeni äitinä, mutta pääasiassa ajattelen olevani hyvä äiti. Eihän äitiys olekaan kokoaikaista, 100 % onnistumista. Riittävän hyvä äitiys riittää. Välillä olen ajatellut tulevani hulluksi noiden poikien kanssa. Univelkaa kerääntyi pikkulapsivuosina käsittämättömän paljon. Mutta niistä vuosista on selvitty ja pojat ovat nyt jo lähellä murrosikää.

Millainen äiti sinä olet? Mitkä ovat sinulle tärkeitä asioita? Ovatko sinun lapsesi jääneet jostakin lapsiperheiden "must "- jutuista paitsi siksi etteivät ne asiat kiinnosta sinua?

Postauksen kuvat otti esikoinen, jonka syntymä teki minusta äidin juhannuksena  2003.

ps. Muistathan osallistua Yökyöpelit cd-levyn arvontaan!

#ihanaäiti

Muutama yrittäjä-äiti pisti pystyyn #ihanaäiti-kampanjan. Minulle oli heti selvää, että olen mukana tässä kampanjassa. En päässyt mukaan ideointipalaveriin tai yhteiskuvauksiin,mutta halusin olla tässä kampanjassa mukana blogini kautta.
 --------------------------
#ihanaäiti

Mitä?
Tuetaan äitiyttä ja äitiyden erilaisia valintoja jakamalla kuvia ja tekstejä somessa #ihanaäiti -hästägiä käyttäen.

Miksi?
Tavoitteena on tukea äitejä omannäköisessä äitiydessä. Tuomitseminen ei auta ketään, vaan aito hyväksyminen ja myötätunto. Sen jälkeen, kun lapsen fyysiset ja psyykkiset perustarpeet on täytetty, loput äitiydestä on hienosäätöä.
Tarkoituksena on nähdä, mitä hyvää omassa ja muiden äitiydessä on.
Arvostelun sijaan voisi kysyä, miten jonkun valinta toimii ja mitä hyvää se on tuonut. Jokainen voi omalla toiminnallaan auttaa ja tukea toisia. Autetaan toisiamme ja itseämme olemaan #ihanaäiti.

Miten?
Jaa kuva itsestäsi somessa #ihanaäiti -hästägiä käyttäen. Voit tuoda kuvassa tai kuvatekstissä esille sen miksi olet ihana äiti juuri sellaisena kuin olet.
Haasta samalla mukaan omat ihanat äitiystäväsi.
Tai jos bloggaat, niin kerro jokin merkittävä tarina tai ihanin onnenhetki omasta äitiydestäsi blogissa ja jaa teksti #ihanaäiti -hästägiä käyttäen.
Haasta samalla myös ihanat bloggariäitiystäväsi mukaan.

Meillä tuoksuu paistovalmis pulla. Niin ihanaa kuin olisikin olla pullantuoksuinen leipova äiti, niin minä en leivo pullaa. Jos meillä tuoksuu pulla, se tulee kaupan paistovalmiista pullista. Ennen äidiksi tuloani ajattelin, miten ihanaa on sitten leipoa pullaa lasten kanssa ja miehen tullessa töistä kotiin meillä tuoksuu ihana pullantuoksu. Mutta ei minusta äitiyden myötä tullut jauhopeukaloa ja pullanleipojaa. En ollut sitä ennen äidiksi tuloani enkä ole nytkään. Mut hei, olen ihana äiti silti! Ja ehkä juuri siksi, etten pakota itseni tekemään jotain sellaista, mikä ei ole itselleni luontaista. Hampaat irvessä väkisin leivotut pullat (koska kyllähän jokaisen äidin kuuluu olla pullantuoksuinen äiti) olisivat tuskin kellekään kivat. Meillä paistovalmiit pullat vapauttavat omaa energiaani muuhun toimintaan lasten kanssa. Ne ovat helpottajia arjessa ja juhlissa. Joillekin toiselle äidille pullien leipominen on ihanaa aikaa lasten kanssa. Tai sitten omaa terapeuttista aikaa.

Äitiyden ilmapiiri on aika tuomitsevaa. Varmaan jokainen äiti on joskus ollut tilanteessa, että oma tapa olla äiti tulee tuomituksi joltain taholta. Tekee niin tai näin, niin aina tekee jonkun mielestä väärin päin. Ainakin jos menee lukemaan netin vauva-aiheisia keskustelupalstoja, niin siellä ei kyllä sanoja säästellä.

Itse imetin molempia lapsiani suunnilleen 2-vuotiaaksi asti. Ja omasta mielestäni olin ihana äiti. Mutta kuinka moni taho tuomitsikaan tämän. Kuinka paljon sainkaan (varsinkin esikoisen kohdalla) kuulla kummallisia mielipiteitä siitä, miten sairasta on imettää kävelevää ja puhuvaa lasta. Erityisesti näitä kuulin perhekerhoissa tai perhekahviloissa. Eli juuri niissä paikoissa, joissa äitien pitäisi tukea toisiaan. Toisen lapsen kohdalla näitä mielipiteitä ei enää kuulunut. Tai sitten en vain enää niitä kuunnellut. Luotin jo enemmän omaan tapaani olla äiti ja tehdä asioita omalla tavallani. Oman itseni ja omat lapseni tuntien. Sen kyllä muistan, että kuopuksen kohdalla terveydenhoitaja sanoi monta kertaa, että imetys pitää lopettaa lapsen täytettyä vuoden. En enää kertonut 1.5 v ja 2 v neuvoloissa imettäväni. Voin vain kuvitella, millaisia kommentteja saavat kuulla  ne, joiden imetys syystä tai toisesta loppuu kovin lyhyeen.

Tällä hetkellä osa työtäni ovat unikouluohjaukset ja uniluennot. Ja nämä uniasiat vasta ovatkin sellaisia, joista jokaisella on joku mielipide. Lasta ei saa nukuttaa perhepedissä. Lapsi pitää nukuttaa perhepedissä. Lapsen pitää nukkua alusta alkaen omassa huoneessa. On lähes rikokseen verrattavissa, jos lapsi siirretään omaan huoneeseensa alle 2-vuotiaana. Lasta ei saa imettää yöllä enää puolen vuoden jälkeen. Unikoulua ei saa pitää, se traumatisoi lapsen. Mutta kuinka monesti olenkaan nähnyt, että huolellisesti suunniteltu ja lempeästi toteutettu unikoulu on pelastanut koko perheen. Vanhemmat ovat alkaneet jaksaa paremmin eikä parisuhteessa enää riidellä väsymyksen takia. Koko elämä avautuu uudella tavalla väsymyssumun jälkeen. Eikö kuitenkin ole niin, että hyvinvoivat vanhemmat kasvattavat hyvinvoivia lapsia? Antakaamme tilaa erilaisille ratkaisuille ja valinnoille. Tuetaan, ei tuomita.

Ihanaäiti kampajan facebook sivu on täällä. Nyt haastaisin kaikki bloggaajaäidit mukaan tähän kampanjaan!

#ihanaäiti
#tuetaaneituomita
#stopmommywars
#moms4moms
‪

Onko jokainen äiti paras mahdollinen äiti omalle lapselleen?

Minua on taas alkanut sapettaa tämä lause: "Jokainen äiti on paras mahdollinen äiti omalle lapselleen". Viimeksi sitä on hoettu "Äitien sota"-sarjassa. Tuo lause on kauheaa soopaa. Näin ei ole.

Kun on tehnyt töitä lapsiperheiden parissa kohta 20 vuotta, niin voin sanoa, että tuo lause ei todellakaan ole totta. En ole ikinä ajatellut noin ja kyllä minun opinnot, harjoittelujaksot esim. lastensuojelulaitoksissa, lastenpsykiatriassa ja perhekuntoutuksessa ja erityisesti edellinen työni realisoivat asian. Kun tekee 6.5 vuotta kotikäyntejä lapsiperheisiin ja tapaa vanhempia laidasta laitaan, niin voin todella todeta: monet lapset elävät ikävissä olosuhteissa. On paljon vanhempia, jotka eivät ole parhaita mahdollisia vanhempia omille lapsilleen. Eivät edes riittävän hyviä. On paljon äitejä, jotka ovat niin masentuneita ja väsyneitä, että makaavat vain sohvalla eivätkä jaksa tehdä mitään lastensa kanssa. On paljon lapsia, jotka elävät hirvittävän likaisissa kodeissa ja syövät ruuan tähteitä, joita on pitkin lattioita. On äitejä, jotka käyttävät päihteitä ja vaarantavat lapsensa jo raskausaikana. On äitejä, jotta jättävät vauvansa jo pariviikkoisena hoitoon, jotta pääsevät itse bilettämään. Ja näistä masentuneet päihteidenkäyttäjät - äideistä toinen äärilaita on ne äidit, jotka tekevät niin paljon töitä, että hädin tuskin näkevät lapsiaan. Ovatko he parhaita mahdollisia äitejä omille lapsilleen? Kuka lapsi haluaa äidin, joka on narkkari? Kuka lapsi haluaa äidin, joka on koko ajan poissa kotoa? "Koska kyllä minä tunnen lapseni parhaiten, ja tälle minun lapselleni on parhaaksi se, että teen paljon töitä". "Minä olen paras mahdollinen äiti omalle lapselleni, minä käytän huumeita, se on meidän perheellemme paras mahdollinen ratkaisu".

Kuka lapsi haluaa äidin / vanhemman, joka on masentunut ja vain makaa sohvalla? Tai päihteidenkäyttäjä-äidin? Tai äidin, joka tukistaa lasta? Tai äidin, joka on priorisoinut omat tarpeet ja oman hyvinvoinnin lapsen hyvinvoinnin kustannuksella? Äidin, joka suhtautuu täysin välinpitämättömästi lapsensa asioihin? Tai äidin, joka käyttää koko ajan telkkaria tai tietokonepeliä lapsenvahtina, kun ei vaan jaksa tehdä mitään lapsensa kanssa?

Kyllä jokainen äiti on paras mahdollinen äiti omalle lapselleen. En ymmärrä, miksi tuota lausetta hoetaan. Mitä sen lauseen hokemisella halutaan? Että jokainen tuntisi olonsa hyväksi eikä kenenkään tarvitsisi miettiä, onko oma tapa lasten kanssa hyvä? Ettei kenenkään tarvitsisi syyllistyä mistään? Että mikä tahansa asia olisi oikeutettu, sillä "kyllä jokainen äiti tuntee oman lapsensa parhaiten?". Näin ei todellakaan ole. Jos jokainen äiti tuntisi lapsensa parhaiten, niin tuhansia lapsia ei olisi vuosittain huostaanotettuina, hakattuina, kotona yksin vanhempien ollessa baarissa ryyppäämässä, masentuneina tai yksinäisinä ja hylättyinä.

On erilaisia tapoja olla hyvä äiti, mutta on myös paljon tapoja olla huono äiti. Täydellinen ei kenenkään tarvitse olla. Eikä täydellisiä äitejä / vanhempia olekaan. Mutta monilla on matkaa myös siihen riittävän hyvään. Jokainen äiti ei ole paras mahdollinen äiti omalle lapselleen. Ne, jotka ovat sitä mieltä että tuo lause on totta, elävät jossakin kummallisessa sinisilmäisessä satumaailmassa.

Itse olen saanut työssäni olla auttamassa monia äitejä / vanhempia kohti parempaa vanhemmuutta. Se on aina hyvä asia, jos vanhempi ymmärtää oman avun tarpeen ja sen, ettei nykyinen toimintatapa ole hyvä ja kanna pitkälle. Mutta on myös vanhempia, jotka eivät näe mitään pahaa siinä, että he tukistavat lapsiaan tai että lapset ovat koko ajan yksin kotona, kun vanhemmat bilettävät tai ovat töissä ylipitkiä päiviä. Oli myös paljon vanhempia, joiden äärellä olin työntekijänä aika voimaton. Ja se myös oli ehkä yksi syy, miksi halusin lähteä pois siitä työstäni.

Näin minä ajattelen. Olen puhunut. Mitä mieltä sinä olet lauseesta: "Jokainen äiti on paras mahdollinen äiti omalle lapselleen?" Miksi sitä hoetaan niin paljon?

ps. Mun piti kirjoittaa ystävänpäivästä ja ystävyydestä. Mutta tämä teksti vain halusi tulla ulos. Ehkä kirjoitan ystävyydestä joku toinen päivä. Hyvää ystävänpäivää!