Äitiyden laaja tunneskaala

Luin pääsiäisen aikaan Irene Naakan kirjan "Hullu kuin äidiksi tullut. Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus". Nyökyttelin lähes koko kirjan ajan. Tutulta kuulostaa. Paljon oli tuttua omiin pikkulapsiajan kokemuksiin liittyen ja paljon oli tuttua myös työhöni liittyen. Ennen yrittäjyyttä tein töitä neuvolan perhetyöntekijänä ja 6.5 vuoden ajan kohtasin satoja pikkulapsiperheitä. Kohtasin satoja perheitä, joissa oli masennusta, väsymystä, epätoivoa. Ja siinä samalla sitten paljon myös iloa äitiydestä ja vanhemmuudesta.

Kirja oli rehellinen ja samalla myös raadollinen tilitys pikkulapsiajasta. Sen verran itselläni on kokemusta masentuneiden vanhempien kanssa työskentelystä että jo Irene Naakan raskausajasta lukiessani aavistin, että tämä kirjan äiti tulee saamaan synnytyksen jälkeisen masennuksen / ahdistuksen. Kirjan äiti haki apua ja oli myönteinen avulle. Kaikki vanhemmat eivät ole. Moni haluaa piilottaa masennuksena ja väsymyksensä ja esittää, että kaikki on tosi hyvin. Iloisen pintakuoren alla saattaa olla todella epätoivoinen vanhempi. Minäkin muistan käyneeni kotikäynneillä perheissä, joissa oli todella upeat ulkoiset puitteet, koti viimeisen päälle hieno ja sitten siellä asui onneton perhe, joka piti kulissia yllä. Suomessa on vielä(kin) vallalla yksinpärjäämisen kulttuuri. Avunhakeminen nähdään häpeänä. Ja tämä on tosi ikävää. On hyvää vanhemmuutta pyytää apua silloin kun sitä tarvitsee.

Kirjan kirjoittaja Irene Naakka kuvaa hyvin sitä, miten epäsensitiiviset kommentit itselle herkissä tilanteissa jäävät helposti mieleen. Itsekin muistan edelleen esikoisen synnytyssairaalasta yhden kätilön sanat. Samoin muistan esikoisen toiselta neuvolakäynniltä terveydenhoitajan sanat, jotka olisivat ehkä voineet jäädä sanomatta.

Omat lapseni ovat 14 v ja 12 v vuotiaat ja tuntui, että kun he olivat pieniä, ei vielä juurikaan puhuttu äitiyden ns. kielteisistä tunteista. Tunsin itseni tosi kummalliseksi, kun välillä nostin keskusteluun sitä, kuinka väsynyt (ja välillä ahdistunutkin) olen ja millaista tunneskaalaa käyn läpi lasteni kanssa. Tuntui, etten saanut ollenkaan ymmärrystä muilta. Itseäni helpotti valtavasti "Äitiyden kielletyt tunteet" - kirja, joka ilmestyi vuonna 2008. Samana vuonna aloitin työt neuvolan perhetyöntekijänä. Luin tuon kirjan aivan hiirenkorville ja päätin, että itse nostan esille näitä haastavia tunteita sekä ryhmissäni että kotikäynneilläni. Itse olen luullut, että tänä päivänä puhutaan jo paljon enemmän myös ns. kielletyistä tunteista kuin omien lasteni ollessa pieniä, mutta Naakan kirja vei vähän toisiin ajatuksin. Onko niin, että edelleenkin on tabu, että masennutaan, väsytään, koetaan kiukkua ja vihaa omaa lasta kohtaan.

Huomioni kiinnittyi myös siihen, kuinka Irene Naakka kirjoitti blogissaan (Mutsie) äitiydestään kepeästi ja rennosti, samalla kun hän koki aivan muuta omassa elämässään. Tästä heräsi mieleen rehellisyyden tärkeys. Kuinka tärkeää myös bloggaajan olisi, ainakin aika ajoin, kirjoittaa ihan rehellisesti omista tuntemuksistaan. Ettei kellekään lukijalle tule oloa, että toisten elämä on vain yhtä ihanaa pilvilinnaa ja oma elämä tuntuu mitättömältä sen rinnalla. Sen takia itse olen kirjoittanut niin väsymyksestä, epätoivon hetkistä kuin epävarmuudestani. Ne ovat normaaleja asioita ja ne kuuluvat jokaisen elämään. Ei kenenkään elämä ole kokoaikaista pilvilinnaa. Mitä enemmän haastavia tunteita normalisoidaan, sitä enemmän niistä voidaan puhua ja kirjoittaa. Kaikki tunteet kuuluvat elämään.

Nappaan vielä tähän kirjassa olleen Raisa Cacciatoren ajatuksen: "Lapsille ei tule uhrata itseään. He kohtelevat itseään niin kuin minä kohtelen itseäni, ei niin kuin minä kohtelen heitä". Perheelle uhrautuminen on kaikkea muuta kuin hyve, se on suorastaan vahingollista. Ja kuinka moni, vielä tänäkin päivänä, uhrautuu täysin omille lapsilleen ja perheelleen, unohtaen itsensä ja omat tarpeensa.

Kirja sopii luettavaksi sekä vanhemmille, vauvaa suunnitteleville että pikkulapsiperheiden kanssa töitä tekeville. Minut kirja vei omiin muistoihini ja sain kirjaan kosketuspintaa sekä oman äitiyden että työni kautta.

* Seuraa blogiani myös facebookissa