Sisäinen timantti - 365 ajatusta parempaan arkeen

Olen viime päivinä lukenut Jenny Belitz-Henrikssonin kirjaa "Sisäinen timantti - 363 ajatusta parempaan arkeen". Kirja on jatkoa Sisäinen voima - kirjalle, josta kirjoitin blogiini reilu vuosi sitten.

Kirja tarjoaa edeltäjänsä tavoin 365 tavallisen ihmisen elämään kolahtavaa ajatusta parempaan arkeen. Kirjan ajatukst liittyvät onnellisuuteen, tunteisiin, läsnäoloon, murehtimiseen, rakkauteen ja tässä uudessa kirjassa on ajatuksia myös vanhemmuuteen liittyen. Kirjan takakannessa todetaan: "Sisäinen timantti tarjoaa sinulle iloa, oivalluksen aiheita ja vahvistusta. Se ei lupaa onnellisuutta tai hienompaa arkea, mutta se antaa ajateltavaa ja tukea, jota kasvat siksi ihmiseksi, joka haluat olla".

Kirjaa on helppo lukea ja sitä ei tarvitse lukea järjestyksessä vaan voi lukea ajatuksen sieltä ja toisen täältä. Erityisesti pidin haasteet ja vaikeudet luvussa olleista teksteistä. Samoin kuin vanhemmuutta käsitelleistä ajatuksista.

Kirjassa oli paljon tuttua. Olen käynyt läpi selvästi samaa kasvukaarta kuin kirjailija. Minäkin olin ennen se, joka hermostui pienistä ja näki kaikessa vain huonoa. Minä olin se, joka syytin muita siitä, etten ole onnellinen tai että he aiheuttivat minulle ikäviä tunteita. Auts. Onneksi olen kasvanut ja kehittynyt. Tämä kirjassa oleva kappale tuntuu hyvin tutulta: "Vieläkin hermostut, mutta jännä on huomata, että sitä mukaan kun itsetuntemuksesi kasvaa, sietokykysi erityisesti arjen epäkohtia vastaan kasvaa. Koko ajan osaat laittaa asioita enemmän tärkeysjärjestykseen. Ymmärrät, ettei pienestä kannata vetää hernettä nenään, koska usein se ei tilannetta pelasta, pahentaa vain".

Kirjan perusajatuksena on se, että elämäsi avaimet ovat omissa käsissäsi. On sinun valinnastasi kiinni, miten suhtaudut asioihin. Näetkö aina kaiken surkeuden vai myös positiivisia puolia. Jumitutko tunteisiin vai osaatko mennä eteenpäin. Elätkö pelosta käsin vai rakkaudesta käsin. Löytyykö ilo arjesta vai vain ulkomaan matkalta.

Olen tykännyt lukea kirjaa. Onko kirja sinulle tuttu?

Kirja on saatu arvostelukappaleeksi kustantamosta, Readme.fi:sta.

Viisitoista yhteistä vuotta

Siitä on nyt viisitoista vuotta kun tapasin mieheni. Olin kesällä eronnut pitkäaikaisesta poikaystävästäni ja syksyllä oli haku päällä. Tapasin jos jonkinlaisia miehiä. Yleistä oli se, että he ihastuivat minuun, mutta minä en heihin. Tai no, yhteen ihastuin aika kovastikin, mutta hän ei ollut valmis sitoutumaan. Ja sitä minä halusin. Halusin lupauksen lapsista, perheestä, omakotitalosta. Minulla oli siis oikeasti ihan järkyttävä haku päällä...Oli olo, että jos en nyt löydä miestä, en saa perhettä, lapsia, rypistyn, lakastun, munasolut surkastuvat ja jään vanhaksipiiaksi. Sitä en halunnut. Pakkopakkopakko pyöri päässäni. Pakko löytää mies! Mutta ei kuitenkaan mikä tahansa mies. Vaan se Oikea. Helppoa, eikö vain?

Muutaman epätoivoisen treffireissun jälkeen tuli mieleeni rauha. Ajattelin, että ehtiihän sitä. En löydä miestä pakkomielteisesti etsimällä, hän tulee elämääni sitten kun on sen aika. Juuri kun ajattelin, että nyt loppuu tämä deittailu ja miesten etsiminen, tapasin Mieheni. Tajusin heti, että nyt kolahti ja kovaa. Ja se tunne oli molemmin puolinen. En enää edes muista, missä vaiheessa päätettiin alkaa virallisesti seurustella, luultavasti se tapahtui aika nopeasti. Saman tien alettiin tapailla, soitella, meilailla. Vietettiin viikonloppuja yhdessä. Elokuussa muutin asumaan miehen luokse ja tapaamisemme vuosipäivänä menimme kihloihin. Olemme siis olleet nyt 14 vuotta kihloissa. Naimisiin menimme seurusteltuamme 2.5 vuotta ja seuraavana kesänä syntyi esikoinen. Ja siitä kahden vuoden päästä kuopus. Ja tuossa välissä ostettiin se omakotitalo (jossa nyt edelleenkin asutaan). Vain koira puuttuu tästä perheidyllistä (heheheheee....).

Voi kuulkaa, ei tämä aina ole onnea ja auvoa ollut. Kuten jokainen pitkässä parisuhteessa ollut tietää. Välillä idylli on kyllä ollut kaukana. Minä olen ollut välillä äärimmäisen väsynyt ja oikein kunnon marttyyriäiti. Meillä on näihin ruuhkavuosiin sattunut vähän turhan paljon myös surullisia tapahtumia, jotka ovat vieneet voimia. Enoni kuolema, isäni kuolema. Ja onhan tuolta miehenkin puolelta kuollut sukua. Hautajaisissa olemme käyneet viime vuosina enemmän kuin häissä. Meillä ei ole ollut verkostoa lähialueilla ja välillä olemme molemmat joutuneet venymään ihan äärimmillemme asti. Todella tiedän, mitä väsymys on. Mutta niistä väsymyksen täyteisistä pikkulapsivuosista on selvitty. Tahtoa on tarvittu.

Moni eroaa, koska kasvaa erilleen. Tai koska parisuhde muuttuu "vain" ystävyydeksi. Minusta se on hienoa, että ollaan ystäviä (eikä vihamiehiä). Mutta voisiko siinä vaiheessa, kun tulee olo, että ollaan kasvettu erillemme miettiä, miten pääsisi takaisin lähelle? Tai kun tulee olo, että olemme "vain ystäviä", niin voisiko miettiä miten tästä ystävyydestä pääsisi takaisin parisuhteeseen? Eikä vain miettiä vaan tehdä töitä asian eteen. Ja jos siihen ei itse pysty, parisuhteen auttamisen ammattilaisia on paljon.

Parisuhteessa olisi niin helppoa sysätä kaikki paska aina toisen niskaan: "Miten sinä olet noin idiootti ja sanot, teet ja käyttäydyt noin?". Sun vika, minussahan ei ole mitään vikaa! Vai toimiiko parisuhde sittenkin peilinä ja kertooko suhtautumiseni myös jotain minusta itsestäni? Olisi  niin helppoa syyttää toista omista tunteista: "Katso nyt, kun sanoit noin, sait minut suuttumaan". Tosiasia on kuitenkin se, ettei kukaan voi antaa sinulle tunnetta. Toinen voi herättää tunteen, mutta se on aina minun tunteeni ja tuotan sen itse. Voin itse päättää, miten suhtaudun tilanteeseen.

Kun katson tuota miestä, näen jo ensimmäiset rypyt otsassa ja silmäkulmissa. Niin on minullakin. Olemme nyt keski-ikäisiä. Vuodet ovat kasvattaneet meitä paljon. Olemme varmaan osittain eri ihmisiä kuin silloin kun tapasimme. Mutta arvomaailma on sama ja yhteinen. Olemme tiivis perhe ja meidän on hyvä olla yhdessä.

Hääpäivänämme elokuussa kirjoitin tämän tekstin. Silloin näemmä haaveilin siitä, että saisimme lapset yökylään ja voisimme olla ihan kaksin. Myönnän, että olen unohtanut täysin tämän ajatuksen. Niin, että kukas ottaisi nuo pojat yökylään??! Ehkä täytyy tyytyä siihen, että käymme joku viikonloppu leffassa tai ravintolassa syömässä yhdessä, pojat kyllä pärjäävät kaksin muutaman tunnin.

ps. Asiasta kukkaruukkuun. Kasvun Taika - blogissani on ohjeet Vuosiaarrekartan tekemiseen. Tuolla blogissa kirjoittelen yritykseeni ja lapsiperheisiin ja hyvinvointiin liittyvistä asioista. Tällä hetkellä siellä on osittain samoja tekstejä kuin täällä blogissa, mutta jatkossa sinne tulee myös ihan omaa sisältöä. Ja koska se on yrityksen "virallinen" blogi, siellä ei vilahda sellaiset sanat kuin tantraseksi tai kodissamme vipeltävät hiiret. Ja koska blogillani on uusia lukijoita, linkkaan nyt noihin asioihin viittaavat tekstit tähän: Syötyjä sanoja - haaste ja Ei-niin-hehkeää-blogiarkea (sis.hiiren).

Rouvana 12 vuotta

Tänään on meidän 12. hääpäivä. Kun katson hääkuviamme, olemme niin kauniita, komeita ja nuoria. Noiden 12 vuoden aikana on joutunut monesti miettimään, mitä se "tahdon" tarkoittaa. Välillä se on tarkoittanut, että tahtoo rakastaa silloinkin kun on väsyneimmillään ja ärsyyntynyt ja se oikea tunne on hukassa. On ollut ylämäkiä ja alamäkiä. Onneksi paljon enemmän on niitä hetkiä, että ihan oikeasti rakastaa toista ja haluaa elää hänen kanssaan koko loppuelämänsä.

Kun katson meitä hääkuvassa, mieleeni tulee  että vähänpä silloin tiedettiin mitä elämä tuo tullessaan. Se toi aika nopeasti häiden jälkeen esikoisen, sitten miehen väitöstilaisuuden, minun valmistumisen, oman kodin, toisen lapsen. Myöhemmin minun lähtemisen töihin monen kotiäitivuoden jälkeen. Kodin remppaamista. Väsymystä. Ruuhkavuosia elämässä. Kun katson hääkuviamme tajuan myös kuinka moni rakkaista sukulaisista on kuollut häidemme jälkeen. Suurimpana menetyksenä tietenkin oma isäni ja enoni. En ikinä olisi osannut aavistaa kuinka yksin jäimme lasten synnyttyä. Verkostoa ei ole ollut, se vähäinenkin muutti kauemmaksi. Mutta olemme selvinneet lasten pikkulapsiajat, esikoisen korvatulehduskierteen, mun oman keuhkokuumeeni (jolloin makasin kolme viikkoa täysin sängyn pohjalla). Isäni kuoleman tuoman surun. Kaiken sen, mikä on väsyttänyt, koetellut, vienyt jaksamisen äärirajoille.
 
Tykkään kuunnella Juha Tapion laulua Kaksi puuta. Katson ulos ikkunasta ja näen ne kaksi puuta takapihallamme. Ja ajattelen, että siinä olemme me. Kaksi ihmistä, jotka katsoo eteenpäin, seisoo erillään, kestää joka tuulen ja sään. Kaksi ihmistä, joiden juuret ovat punoutuneet yhteen alla maan. Kaksi ihmistä, joilla on niin paljon yhteisiä kokemuksia, yhteistä huumoria, samanlainen arvomaailma. Vaikea on kuvitella jotain toista rinnalleni.

Hääjuhlissamme valssattiin Maijan ja Jannen häävalssia, mutta nyt tekee mieli siteerata toista yleistä häävalssia: "Keskellä vuosin kiireen ja työn, maailma sai meidät pysähtymään.....Nuoruuteen kanssas kulkea saan ja vaipua muistojen huumaan...Minä rakastan sua, yhä totta on tänään, vaan enemmän enemmän se tarkoittaa. Minä rakastan sua, sulle kaikkeni annan ja elämä vie meitä päin parempaa".

Ja jotta ei menisi liian imeläksi, niin kyllä nämä ruuhkavuodet ovat kuluttaneet meitäkin. On ajanjaksoja, jolloin ei jakseta puhua muusta kuin että mitä on ruuaksi, kumpi käy kaupassa, huomasitko että wilmassa oli viestiä matikan kokeista. Jaa että seksiä? Millä voimalla ja ajalla? Mutta onneksi sitä rakkautta on ollut koko ajan enemmän kuin muita tunteita.

Yhteistä taivalta takana 14.5 vuotta, josta 12 vuotta naimisissa. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Vuoden vaihteessa olemme olleet yhdessä 15 vuotta, sitä voisi varmaan juhlistaa jotenkin. Josko saisimme pitkästä aikaa lapset yökylään ja voisimme olla ihan vain kaksin?