Viisitoista yhteistä vuotta

Siitä on nyt viisitoista vuotta kun tapasin mieheni. Olin kesällä eronnut pitkäaikaisesta poikaystävästäni ja syksyllä oli haku päällä. Tapasin jos jonkinlaisia miehiä. Yleistä oli se, että he ihastuivat minuun, mutta minä en heihin. Tai no, yhteen ihastuin aika kovastikin, mutta hän ei ollut valmis sitoutumaan. Ja sitä minä halusin. Halusin lupauksen lapsista, perheestä, omakotitalosta. Minulla oli siis oikeasti ihan järkyttävä haku päällä...Oli olo, että jos en nyt löydä miestä, en saa perhettä, lapsia, rypistyn, lakastun, munasolut surkastuvat ja jään vanhaksipiiaksi. Sitä en halunnut. Pakkopakkopakko pyöri päässäni. Pakko löytää mies! Mutta ei kuitenkaan mikä tahansa mies. Vaan se Oikea. Helppoa, eikö vain?

Muutaman epätoivoisen treffireissun jälkeen tuli mieleeni rauha. Ajattelin, että ehtiihän sitä. En löydä miestä pakkomielteisesti etsimällä, hän tulee elämääni sitten kun on sen aika. Juuri kun ajattelin, että nyt loppuu tämä deittailu ja miesten etsiminen, tapasin Mieheni. Tajusin heti, että nyt kolahti ja kovaa. Ja se tunne oli molemmin puolinen. En enää edes muista, missä vaiheessa päätettiin alkaa virallisesti seurustella, luultavasti se tapahtui aika nopeasti. Saman tien alettiin tapailla, soitella, meilailla. Vietettiin viikonloppuja yhdessä. Elokuussa muutin asumaan miehen luokse ja tapaamisemme vuosipäivänä menimme kihloihin. Olemme siis olleet nyt 14 vuotta kihloissa. Naimisiin menimme seurusteltuamme 2.5 vuotta ja seuraavana kesänä syntyi esikoinen. Ja siitä kahden vuoden päästä kuopus. Ja tuossa välissä ostettiin se omakotitalo (jossa nyt edelleenkin asutaan). Vain koira puuttuu tästä perheidyllistä (heheheheee....).

Voi kuulkaa, ei tämä aina ole onnea ja auvoa ollut. Kuten jokainen pitkässä parisuhteessa ollut tietää. Välillä idylli on kyllä ollut kaukana. Minä olen ollut välillä äärimmäisen väsynyt ja oikein kunnon marttyyriäiti. Meillä on näihin ruuhkavuosiin sattunut vähän turhan paljon myös surullisia tapahtumia, jotka ovat vieneet voimia. Enoni kuolema, isäni kuolema. Ja onhan tuolta miehenkin puolelta kuollut sukua. Hautajaisissa olemme käyneet viime vuosina enemmän kuin häissä. Meillä ei ole ollut verkostoa lähialueilla ja välillä olemme molemmat joutuneet venymään ihan äärimmillemme asti. Todella tiedän, mitä väsymys on. Mutta niistä väsymyksen täyteisistä pikkulapsivuosista on selvitty. Tahtoa on tarvittu.

Moni eroaa, koska kasvaa erilleen. Tai koska parisuhde muuttuu "vain" ystävyydeksi. Minusta se on hienoa, että ollaan ystäviä (eikä vihamiehiä). Mutta voisiko siinä vaiheessa, kun tulee olo, että ollaan kasvettu erillemme miettiä, miten pääsisi takaisin lähelle? Tai kun tulee olo, että olemme "vain ystäviä", niin voisiko miettiä miten tästä ystävyydestä pääsisi takaisin parisuhteeseen? Eikä vain miettiä vaan tehdä töitä asian eteen. Ja jos siihen ei itse pysty, parisuhteen auttamisen ammattilaisia on paljon.

Parisuhteessa olisi niin helppoa sysätä kaikki paska aina toisen niskaan: "Miten sinä olet noin idiootti ja sanot, teet ja käyttäydyt noin?". Sun vika, minussahan ei ole mitään vikaa! Vai toimiiko parisuhde sittenkin peilinä ja kertooko suhtautumiseni myös jotain minusta itsestäni? Olisi  niin helppoa syyttää toista omista tunteista: "Katso nyt, kun sanoit noin, sait minut suuttumaan". Tosiasia on kuitenkin se, ettei kukaan voi antaa sinulle tunnetta. Toinen voi herättää tunteen, mutta se on aina minun tunteeni ja tuotan sen itse. Voin itse päättää, miten suhtaudun tilanteeseen.

Kun katson tuota miestä, näen jo ensimmäiset rypyt otsassa ja silmäkulmissa. Niin on minullakin. Olemme nyt keski-ikäisiä. Vuodet ovat kasvattaneet meitä paljon. Olemme varmaan osittain eri ihmisiä kuin silloin kun tapasimme. Mutta arvomaailma on sama ja yhteinen. Olemme tiivis perhe ja meidän on hyvä olla yhdessä.

Hääpäivänämme elokuussa kirjoitin tämän tekstin. Silloin näemmä haaveilin siitä, että saisimme lapset yökylään ja voisimme olla ihan kaksin. Myönnän, että olen unohtanut täysin tämän ajatuksen. Niin, että kukas ottaisi nuo pojat yökylään??! Ehkä täytyy tyytyä siihen, että käymme joku viikonloppu leffassa tai ravintolassa syömässä yhdessä, pojat kyllä pärjäävät kaksin muutaman tunnin.

ps. Asiasta kukkaruukkuun. Kasvun Taika - blogissani on ohjeet Vuosiaarrekartan tekemiseen. Tuolla blogissa kirjoittelen yritykseeni ja lapsiperheisiin ja hyvinvointiin liittyvistä asioista. Tällä hetkellä siellä on osittain samoja tekstejä kuin täällä blogissa, mutta jatkossa sinne tulee myös ihan omaa sisältöä. Ja koska se on yrityksen "virallinen" blogi, siellä ei vilahda sellaiset sanat kuin tantraseksi tai kodissamme vipeltävät hiiret. Ja koska blogillani on uusia lukijoita, linkkaan nyt noihin asioihin viittaavat tekstit tähän: Syötyjä sanoja - haaste ja Ei-niin-hehkeää-blogiarkea (sis.hiiren).