Viime päivinä olen törmännyt yhdellä jos toisellakin taholla termiin "kulissielämä". Samoissa ympyröissä vilahtaa usein sanat "laput silmillä eläminen". Kulissielämään liitetään usein tämä peruskuvio: äiti ja isä, kaksi tai kolme lasta (jotka on koulittu elämään myös tätä kulissielämää eli ovat kivoissa vaatteissa hillitysti ja hallitusti, harrastavat sellaisia harrastuksia, joista vanhemmat voivat olla ylpeitä (kuten nyt vaikka tanssi, viulunsoitto tai taitoluistelu), perheessä on koira, vanhemmilla vakityöt ja monesti he tekevät pitkää päivää töissä ja illat menevät sitten "ruuhkavuosissa" eli kuskatessa lapsia kehittäviin harrastuksiin. Lapsia ei ehditä kohdata kunnolla, mutta sillä ei oikeastaan ole väliä, koska ei sitä jaksaisi ottaa vastaan kaikkia kiukkuja ja muita ikäviä tunteita. Kyllähän sitä ehtii sitten viikonloppuna kohdata. Tai kerran vuodessa tehtävällä lomalla. Parempi vaan tehdä koko ajan jotain, niin ei myöskään tarvitse kohdata itseä. Olisi aika pelottavaa pysähtyä ja joutua kohtaamaan itsensä, omat kipupisteensä ja tuntemuksensa. Ja kyllähän sitä näyttää kiireiseltä ja coolilta, kun kalenteri on koko ajan täynnä. Kerran tai kaksi vuodessa käydään etelässä lomalla sellaisissa turvallisissa lapsiperhekohteissa kohteissa kuin Lanzarote, Teneriffa, Rhodos tai Thaimaa. Monesti näille perheille materialismi ja näyttämisen halu ovat tärkeitä. Kaksi hienoa autoa pihassa, merkkivaatteita ja merkkilaukkuja. Perheessä käy siivooja. Onnea etsitään materian kautta. Tunnetaan ylemmyyttä, kun katsotaan naapurin pihalle ja siellä ei ole yhtä hienoa ja tuliterää autoa kuin omalla pihalla on. Myöskään naapurin jouluvalot eivät ole yhtä näyttävät kuin omat. Se mitä muut meistä ajattelevat on ratkaisevan tärkeää.
Elämä on aika samanlaista päivästä toiseen, arki rullaa töiden ja lasten harrastusten ja omien harrastusten ympärillä ja viikonloppuisin käydään kauppakeskuksessa ostoksilla, hampurilaisella ja silloin tällöin leffassa tai teatterissa. Eletään tätä tyytyväisenä vuodesta toiseen. Tai ehkä ei niin tyytyväisenä. Sillä nyt olen törmännyt tosi moneen, joka on kertonut, että elivät tätä kulissielämää lähes kymmenen vuotta. Ulkoisesti kaikki oli hyvin. Sitten tapahtui jotain, joka poisti laput silmiltä. Havahdutti siihen, että olenko minä onnellinen. Ja toteamukseen, ettei ole ollut onnellinen enää moneen vuoteen. Ei ole tuntenut oikeastaan mitään tunteita moneen vuoteen. Elämä on tuntunut turvalliselta, sitä on suorittanut päivästä toiseen ja viikosta toiseen milloin odotellen lomaa tai jotain, mikä toisi vähän erilaisuutta elämään. On odottanut sitku-hetkeä, joka muuttaisi omat fiilikset. Sitku on loma tai sitku lapset ovat isompia tai sitku on ostettu se uusi moottoripyörä tai Louis Vuittonin laukku. Tuttuus ja turvallisuus on vienyt omassa ajattelussa voiton sen sijaan, että olisi pysähtynyt pohtimaan, onko tämä sitä elämää, mitä haluan elää? Ja kun nämä kulissit sitten räksähtävät, kaikki miettivät, miksi ihmeessä tämä pari eroaa? Hehän olivat niin onnellisia, ihanat lapset ja kaunis koti, uusi mersu ja kaikki mitä vaan kuvitella saattaa. Materialistisesti varakas elämä, mutta sisäisesti tyhjä ja tätä ei ole monikaan tiennyt.
Eikä tavallisessa elämässä sinänsä ole mitään pahaa, päinvastoin. Se on sitä normaalia. Kunhan se on sellaista, että siinä ehtii kohdata toiset ja itsensä, pohtia ja miettiä. Elää elämää eikä vain suorittaa sitä.
Uskallanko tehdä erilaisia ratkaisuja elämässäni? Murtaa kulissit, ottaa laput pois silmiltäni? Mihin se johtaa? Vai onko vaan turvallisempaa olla ja elää niin, että kaikki ajattelevat, että meillä on kaikki hyvin ja kyllähän sitä itsekin voi loppujen lopuksi ajatella, että niitä hyviäkin hetkiä on. Ja mitä ne naapuritkin ja sukulaiset ajattelevat, jos nyt tästä pois lähden ja räsäytän kulissit tuusannuuskaksi? Tai uskallanko jo alun perin lähteä elämään niin, ettei tarvitse rakentaa ympärille sitä materialistista kulissia? Voi ihan rauhassa elää vaikka ilman autoa ja kulkea kirpparivaatteissa tuntematta itseään sen huonommaksi kuin naapurit. Uskallanko hypätä pois työn oravanpyörästä ja käyttää aikaani myös vaikkapa perheeseen ja omaan hyvinvointiin ja omaan kasvuun ja kehittymiseen? Uskallanko kohdata itseni ja omat tunteeni ja olla myös tekemättä mitään? Voiko kalenteri olla myös tyhjänä joskus ja voiko elää lasten kanssa ilman, että tarvitsee kokea elävänsä ruuhkavuosia?
Minusta tuntuu surulliselta, kun niin moni elää sitku-elämää. Sitten kun on viikonloppu, sitten kun on loma. Sitten kun olen eläkkeellä. Entäs jos sitä eläkeikää ei tulekaan? Jos ei jaksakaan sinne asti? Jos kuolee jo aikaisemmin? Kuinka monta vuotta sitä jaksaa elää kulissielämää ja esittää, että kaikki on mitä parhaimmin? Kuinka monta vuotta ihminen voi elää onnettomana? Tai jopa ilman tunteita? Ja kuinka monta vuotta voi vaatia myös lapset elämään sellaista elämää, mitä vanhemmat haluavat heidän elävän?
Toivon, että tämän blogin lukijat eivät elä kulissielämää, vaan Ihanaa Oikeaa elämää kaikkine tunteineen ja elämään kuuluvine asioineen. Kiukkuineen, pölypalloineen. Turruttavassa oravanpyörässä ei tarvitse olla eikä materia tuo onnea. Laput pois silmiltä, meillä on vain yksi elämä eikä sitä kannata tuhlata sellaiseen elämään, mikä on jonkun toisen elämää eikä omaa. Sing, dance, live, love, laugh, dream! Nauti, elä, tunne, älä suorita!
Oletko sinä törmännyt kulissielämään? Onko sinun lähipiirissäsi ollut "yllätyseroja", joissa koko lavastettu kulissi on romahtanut kerralla?
ps. toki tiedän, että sellaisissa perheissä, joissa on bemari ja mersu pihassa ja lapset harrastavat viulunsoittoa ja käydään kerran vuodessa Rhodoksella voidaan elää myös hyvin onnellista elämää ja olla avoinna maailmalle eikä kulkea laput silmillä kulissia eläen. Nyt vaan ihan muutaman viime päivän aikana olen törmännyt niin monesta suunnasta tähän kulissielämäilmiöön, että tuli pakottava tarve kirjoittaa siitä.
Tämä onkin kinkkinen kysymys. Tasainen arkikin kun on mielestäni oikein hyvää. Mutta jos ihminen ei ole tyytyväinen elämäänsä, niin sitten on muutosten aika. Elämän ironiaa on, että kun on saavuttanut kaiken mistä on unelmoinut, alkaa elämä maistua tylsältä. Itse olen löytänyt elämään sisältöä haastamalla itseni (pieneen) muutokseen säännöllisesti. Nyt olen vaihtanut esimerkiksi tuotantoeläinten olosuhteiden vuoksi (ja myös terveydellisistä syistä) vegaaniseen ruokavalioon ja jo tämä muutos virkisti myös henkisesti. Tuli tunne että elämä ei ole vielä ohi tai tysin pysähtynyt vaan aina voi kehittyä. :) Ehkä muutos kannattaisikin aloittaa pikku hiljaa ja itsensä sisältä.
VastaaPoistaTasainen tavallinen arki on nimenomaan hyvää. Ilman, että siihen lähdetään etsimään extremeä mistään kokemuksista, joiden ajatellaan tuovan onnen. Kunhan siinä tasaisessa arjessa ehtii pysähtyä pohtimaan, onko tämä sitä elämää mitä haluan elää ja olemmeko onnellisia perheenä.
PoistaTuo vegaaniseen ruokavalioon vaihtaminen kuulostaa tosi hyvältä! Ja itse ajattelen nimenomaan niin, että ne sisältä päin tulevat muutokset ovat ne tärkeimmät!
Olen samaa mieltä siitä, että materia ei tuo onnea. Aina tulee uutta ostettavaa.
VastaaPoistaItse taas sanoisin, että turvalliset rakenteet ympärillä kuten se koti, riittävät ansiotulot ja tasapainoinen arki vapauttaa henkisiä sekä taloudellisia resursseja itsensä kehittämiseen ja uusien asoiden kohtaamiseen. Jos henkinen kapasiteetti kuluu siihen, että pitää selvitä arjessa, niin jämä kapasiteetilla ei paljoa muuta tehdä. Ei myöskään mietitä, että olenko minä nyt onnellinen ja mitä minä nyt haluaisin eikä siinä myöskään tehdä suuria ratkaisuja.
Itse luulen, että useilla elämässä on enemmänkin kyse kyllästymisestä näissä suuremmissa yllättävissä ratkaisuissa. Kun tavoite kodista, autosta ja perheestä on tavoitettu, alkaa iskeä tyhjyys "mitä nyt?" Muistan itse, kuinka tuollainen iski minuunkin tyytymättömyys siihen, että ei ole tavoiteltavaa, kun perusrakenteet oli kunnossa. Olisin varmasti tehnyt jonkun radikaalimman ratkaisun ellei markkinatalous olisi tehnyt sitä minulle. Alani on ollut pitkään isossa rakennemuutoksessa ja työnantajani on saneerannut rankasti. Radikaalit muutokset tulivat tarpeettomaksi, koska yllättäen oli radikaalia se, että saisi pitää työnsä. Tyhjyyden tunne katosi, oli tavoite: se sama vanha työpaikka.
Tuo ihmisen peruskäyttäytyminen tulee näkyviin hyvin projektityössä. Teen paljon projektiluonteista työtä, missä projektit saattavat olla hyvin hektisiä. Silloin haaveilen, että kun tämä päättyy, teen lyhyempää päivää. Kun projekti loppuu, iskee aivan järkyttävä tyhjyys. Silloin haluaisin repiä rikki rakenteet, hypätä johonkin muuhun tai ottaa vielä haastavamman ja kiireisemmän projektin. Tunne on todella yleinen kolleegoilleni. Siinä pitää vaan opetella elämää sen jälkeen kun tavoite on saavutettu ja nauttia siitä, että homma valmistui.
Ne kolleegat, jotka ensimmäisessä yt-aallossa yli vuosikymmen sitten lähtivät uusille poluille, alkavat olla siinä tilanteessa, että uusi polkukin on arkinen ja tylsä. Se on jo nähty. Osa haaveilee elämänmuutoksesta :) Melkein kaikki asiat muuttuvat arkipäiväisiksi, jos ne toistuvat riittävän pitkään. Jos asiat ovat oikeasti huonosti eikä niitä pysty muuttamaan, niin silloin kannattaa tehdä radikaali muutos: uusi työ tai elämä ilman parisuhdetta.
Itse en arvosta sitä, että ollaan hakemassa koko ajan suuria tunteita. Minusta tärkeintä on, että kuinka jaksaa arkea ja kuinka voi tehdä arjestaan sellaista, että siinä on jotain itseään kehittävää ja sellaista, josta nauttii. Uusin tutkimus väitti, että ihmisen onnea lisää hyvä, yhdessä syöty ruoka, käsillä tekeminen ja uudet kokemukset. Minä allekirjoitan sen täysin. Sitä voi toteuttaa ihan yhtä hyvin siinä omakotitalossa kuin vuokra-asunnossa kerrostalossa.
Todella hyvä kirjoitus! Olin juuri muutama päivä sitten positiivisen psykologian luennolla (kuuluen ratkaisukeskeinen valmentaja-opintoihini) ja siellä oli pari ekaa tuntia onnellisuudesta. Tutkimustulosten mukaan raha ei tuo onnea (kunhan perusturva on taattu eli ei tarvitse koko ajan miettiä, saanko ostettua leipää ja maitoa vielä ensi viikollakin). Eniten onnellisuutta tuo asennoituminen asioihin. Luultavasti tulen kirjoittamaan tästä ihan oman postauksen, kunhan ehdin.
PoistaEikä sitä suurta elämänmuutosta, maailmanympärysmatkaa tai irtisanoutumista tarvita vaan kyse on siitä, miten pystyy löytämään sen onnen omasta itsestään ja omasta elämästään. Jatkuva elämysten ja jonkun "suuren" hakeminen voi johtaa hetkelliseen mielihyvään, mutta ei pitkäkestoiseen onneen. Hetken päästä pitää taas tehdä joku iso muutos, jotta onni säilyisi. Ja sitten taas jotain isoa.
Ja tutkimusten mukaan juuri nimenomaan yhteinen ruokailu on yksi tärkein onnellisuutta lisäävä tekijä lapsiperheissä!
Olen rvaK:n kanssa paljolti samaa mieltä siitä, että yksi kulissielämän syntyä tukevista tekijöistä on nykyarjen projektiluonteisuus. Elämä tuppaa jaksottumaan täydellisyyden tavoitteluun pyrkiviin projekteihin: on projekti "kumppani mulle", "täydelliset häät", "rakennetaanpa talo", "perustakaamme perhe" - ja helposti näissä kaikissa tavoitellaan jotain hienoa, hyvää lopputulosta.
PoistaElämä on kuitenkin jatkumo. Häitä seuraa avioelämä ja talonrakennusta sen ylläpito...siinä pitää pystyä elämään.
Muutamaa shokkieroa pohtineena epäilen, että suurin haaste on omassa itsessä: siinä eivät paljoakaan projektit, hankkeet tahi maailmanympärimatkat auta, jos ei ole väleissä itsensä kanssa. Mikään ulkoinen elämänmuutos ei auta, jos itsensä kanssa on hankala olla.
Enkä ollenkaan väitä että itse osaisin olla itseni kanssa, mutta elämäni on niin mahdollisimman hyvää kuin olla ja voi. Ja se on ihan älyttömän hyvä alku päänsisäiseen vuoropuheluun...
Oi miten viisaita ajatuksia! Näinhän se on. Järjestetään unelmien häät (joita varten käydään Häämessut, ja kahta vuotta etukäteen jo varataan paikat ja tehdään koristeita jne), sitten on vuorossa lapsi samanlaisena projektina jne jne. Kaiken pitää olla niin täydellistä ja omiin mielikuviin sopivaa. Mutta kun elämä on myös rosoa. Tai aika paljonkin sitä rosoa.
PoistaNimenomaan se on tärkeää, miten tulee itsensä kanssa toimeen ja pystyy kohtaamaan itsensä. Ja hyväksymään sen, ettei elämä voi olla yhtä ilotulitusta päivästä toiseen.
Hieno kirjoitus!
VastaaPoistaMinä olen törmännyt useampaankin yllättävään avioeroon, jossa kaikki on "päällisin puolin" näyttänyt olevan kunnossa. Uskon, että pohjimmiltaan monet eivät edes tiedä elävänsä kulisissa. Vasta kun elämä syystä tai toisesta, tavalla tai toisella pysäyttää tai ravistelee tähän hetkeen, ihminen huomaa oman sisäisen tyytymättömyyden. Ja vasta löydettyään sisäistä onnea, saattaa huomata tuon kulissin, jonka itse ympärilleen on ehtinyt kasata.
Olen niin samaa mieltä, etteivät ihanat lomat auringon alla, eivätkä ne merkkilaukut muun materian ohella tuo onnea, vain ainoastaan hetkellistä mielihyvää. Arki on kuitenkin se missä tämä elämä eletään kaikkine väreineen ja tunnekirjoineen, ja niistä pienistä asioista se onnikin koostuu. Ja uskon, että jo pienillä muutoksilla voi arkeensakin saada "lisäpotkua". Ei aina tarvita kuuta taivaalta, ei edes joka kerta.
Ihanaa sunnuntain jatkoa sinulle!
Se on niin totta, etteivät monet hoksaa elävänsä kulississa, kunnes tapahtuu se jokin, joka poistaa ne laput silmiltä. Tämän tarinan olen nyt muutaman viime päivän aikana kuullut monta kertaa. Kun tulee se hetki, joka pysäyttää (joku elämänmuutos, uuden ihmisen tapaaminen tms) ja joutuu miettimään elämäänsä uudelleen, saattaa pysähdys olla totaalinen, kun tajuaa, millaista elämää on elänyt kenties vuosikaudet.
PoistaSilloin jo onni perustuu matkoihin tai uusiin tavaroihin, niin silloin niitä joutuu koko ajan hankkimaan lisää. Ne tuovat hetken mielihyvän, mutta sitten taas tunne katoaa. Vasta kun onnen löytää sisältään ja omasta elämästään, se on kestävämpää.
Mukavaa sunnuntaita sinullekin ja hyvää alkavaa uutta viikkoa!
Itse olen juurikin hyppäämässä vuosien jälkeen tuohon oravanpyörään lasten (omien ja vieraiden) kanssa kotona olemisesta. Hirvittää, mutta ehkä kun itse tiedostaa asioiden tärkeysjärjestyksen niin homma pysyy balanssissa. Tosi hieno teksti ja paljon samoja asioita pyörinyt mielessä. Jaoin tämän tuolla sosiallisessa mediassakin eilen, jos ihmettelet...
VastaaPoistaKiitos sanoistasi tekstin suhteen! Ihmettelinkin kun tämä teksti on saanut aika paljon klikkauksia ja myös facebookista on tultu tähän tekstiin usein.
PoistaHommalla on mahdollisuus pysyä balanssissa, kun tiedostaa arvonsa ja tärkeysjärjestyksen elämässä.
Mukavaa viikkoa sinulle!
Samat jutut pyörineet paljon mielessä. Voi, että osasitpa kirjoittaa asian hyvin. Niin samaa mieltä kanssasi. (Edelleenkin on musta hienoa, että teet töitä myös näiden asioiden parissa, jes!)
VastaaPoistaRva Kepponen, Marika ja Elina jo kommentoivatkin, niin ettei näihin oikein mitään lisättävää jäänyt. Tai aivot lyö hetkellisesti melko tyhjää.
Jäin tosin viime viikolla yhtenä päivänä kovasti miettimään lasten hankkimista ylipätään. Mitä on vauvakuume, miksi niitä (näitä) lapsia halutaan, muttei jakseta hoitaa/ käyttää aikaa yhdessä olemiseen, miksi on niin tärkeää saada iso ja hieno asunto ettei ole varaa jäädä kotiin jomman kumman tai kummankin vuorotellen? (mutta on varaa matkustaa ja tehdä yhtä sun toista) Onko lapset statussymboleita? Jokin kiva lisäkoriste elämään? (En epäile etteikö rakkaus olisi aitoa, mutta niin,. millaista rakkauden kuuluisi olla?)
Ps. Haluaisitko jakaa tämän postauksen myös mun blogissa "vieraskynänä"? :)
Kiitos sinullekin sanoistasi tämän postauksen suhteen. Ja toki tämän voin jakaa sinun blogiin vieraskynäpostauksena.
PoistaMinä olen lasten hankkimisen suhteen miettinyt ihan samoja asioita. Itse kun olen ollut opiskelija esikoisen syntyessä ja minimiäitiyspäivärahaa saanut molemmista lapsista, ja silti ollaan pärjätty. Ulkomailla ei olla käyty lasten ollessa pieniä, suurin osa hankinnoista tehtiin kirppareilta, meillä ei ole ollut autoa jne. Ja samanaikaisesti ihmetytti ne, joilla ei ole varaa olla kotona lasten kanssa, vaikka tiesin että ovat jääneet työstä äitiyslomalle ja tulot ovat aika toista kuin minimiäitiyspäiväraha. Kyse on siitä, mihin ne rahat laittaa. Ja tiedän että on myös joitakin perheitä, joissa lapset ovat se "puuttuva osa" elämään, statussymboli tai joku muu, joka kuuluu siihen elämänvaiheeseen. Ja on perheitä, jotka onnistuvat koulimaan näistä lapsista omia jatkeitaan, isien ja äitien toteutumattomien unelmien kantajia. Eräs lauantaina tapaamani äiti kertoi, että hän ei itse kolmeen viime vuoteen ole tuntenut mitään. Ei edes itkenyt. Hän valjasti myös lapsensa samanlaiseen elämään eikä sallinut heillekään mitään tunteita. Kunnes sitten tapahtui jotain, joka pisti muutoksen liikkeelle ja havahdutti tajuamaan, missä mennään.
Niinpä. Minimirahoilla itsekin, puolisolla tosin ollut töitä jo muutaman vuoden, mutta palvelualan ammatissa ei tienestit päätä huimaa. Toiset tosiaan tienää isompia päivärahoja ja työssä on oltu ennen lapsia (eli olisi voitu saada rahaa säästöön) ja se työssäkäyvä osapuoli saattaa tienata 2-3 kertaa enemmän kuin meillä.
PoistaEi sillä etteikö lapset olleet meilläkin se jokin puuttuva pala, se joka tuntui tekevän elämästä elämää ja elämisen arvoista. Tai etteikö minullakin olisi haaveita, joita haluaisin elämässä toteuttaa ja tehdä vielä. Tai etteikö minustakin välillä tunnu, että omaa aikaa (tjsp) saisi olla enemmän. Niitä hengähdystaukoja. Mutta toisaalta, kuopuksen täyttäessä 18v, ollaan 44v ja 45v että onhan sitä ehkä sittenkin aikaa - ja jo ennen sitä. :)
Ja voi, meillä kyllä näytetään tunteita - vähempikin riittäis - kaikkien osalta. :D
Heh, meilläkin näytetään tunteita ja välillä tosiaan tuntuu, että vähempikin riittäisi. Kyllä minäkin koen, että lapset olivat puuttuva palanen elämästä ja niitä toivottiin ja he ovat tehneet elämästä elämää. Mutta näyttelykappaleiksi ei meillä ole lapsia tehty.
PoistaOlen pohdiskellut samaa tässä viimeisen vuoden aikana. Minut on havahduttanut se, että vain minä itse voin tehdä omasta elämästäni onnellista. Siksi olen pohtinut sitä, mikä sitten on se mikä tekee minut onnelliseksi. Kyllä se on monien asioiden summa. Lapset ovat minun elämäni keskipiste. Mutta en pystynyt kotivuosina täysin nauttimaan lapsista, kun en kokenut töistä saamaani tyydytystä. Mies. Kun toisen kanssa on yhtä helppoa olla kuin yksin, mutta vielä parempaa. Nämä kaikki minulla jo on. Kyse on sitten enemmän näiden balanssista ja siitä arjesta nauttimisesta.
VastaaPoistaMinä olen varmaan viimeiset kaksi vuotta pohtinut tosi paljon onnellisuutta, hyvää elämää, omia arvoja ja miten haluan elämääni elää. Nimenomaan, vain itse voi tehdä elämästään onnellista - tai olla onneton. Oma asennoituminen on keskeistä.
PoistaVarmaan monille perhe on yksi onnea tuottava tekijä. Ja se, että kokee tekemisensä ja elämisensä merkitykselliseksi.
Tunnistan myös tämän kulissi-ilmiön ja viimeksi tänään juttelin yhden tuttavani kanssa, joka mielestäni elää oikein "superkulississa" ja on tosiasiassa hyvinkin onneton. Toisaalta ei pidä yleistää: meidän perheen elämä täyttää ulkoiset "kulissin" merkit. Lapsia on kyllä liian monta (neljäs rikkoo kulissit) ja auto liian vanha mutta silti moni asia täsmää. Lasten harrastukset (juuri sinun listaltasi), vuosittaiset ulkomaanmatkat jne. toteutuvat kyllä. Meille materialla ei kuitenkaan ole sellaista arvoa, kuin kulissiperheille. Minulla on kyllä merkkilaukkuja (second hand, hankittu laadun ja kestävyyden, ei merkin takia) ja lapsillammekin on paljon ns. merkkivaatteita (samat perustelut kuin edellä) mutta materia ei merkitse meille mitään. On aivan sama, mitä naapureilla, lasten kavereilla jne. on. Käytämme (vähät) rahamme ennemmin perheen hyväksi kuin tavaraan. Olemme valinneet taloudellisesti epäedulliset työskentelymuodot, jotta voimme viettää aikaa lastemme kanssa. Tämä ei ehkä kuitenkaan ole se näkyvin piirre meissä. Jos törmäisit minuun, niin pitäisit varmaan minuakin tällaisena kulissi-ihmisenä. Toisten elämän leimaaminen kulissiksi (tai miksi tahansa muuksikaan) on epäreilua. Se pelkistää muut edustamaan vain yhtä heidän puolistaan. Harva on kuitenkaan niin yksiulotteinen. Toisten yläpuolelle asettuminen ei ole kivaa. Muiden valinnat voivat olla ihan yhtä hyvin perusteltuja kuin omatkin. Ne ovat vain erilaisia.
VastaaPoistaHyvä kirjoitus! Kuten itsekin totesin blogitekstini lopussa, niin moni saattaa ulkoisesti elää kuin kulisseissa, mutta elää silti hyvin onnellista elämää. Ja voi olla, että joku ajattelisi meistäkin näin. Hyvää työtä tekevä isä, yrittäjä-äiti, kaksi lasta, iso omakotitalo, omaa pihaa ympärillä, mahdollisuus tehdä valintoja elämässä (esim. perustaa yritys ja jättäytyä pois vakityöstä) jnejne.
PoistaJa se on tosi surullista, jos joku elää superkulisseissa, mutta on tosi onneton. Tällaisia ihmisiä olen viime aikoina tavannut useamman ja se sai kirjoittamaan tämän tekstin.
Kiinnostava kirjoitus, bongasin tämän vasta nyt Elinan blogista, jossa se oli vieraskynänä. Kuvailemasi asiat kuulostavat tutuilta: oma elämäni oli suorittamista ja kaiken tavoittelua, kunnes tulin myöhäiseen 3-kympin tai varhaiseen 4-kympin kriisiin. Olin saavuttantu vaiktuisen työpaikan, saanut kaksi ihanaa lasta, ihanan kodin. Tuli tyhjyys: mitä sitten? Jonkin aikaa tuntui, etten halunnut omaa elämääni vaan että olisin halunnut aloittaa kaiken alusta.
VastaaPoistaKriisin seurauksena valitsin uudelleen oman elämäni ja opin elämään hetkessä. Onni on tässä ja nyt.
Mielestäni kirjoitat vähän väheksyen ja yleistäen kulissielämästä. Kaksi tai kolme lasta, koira, vakityöt, harrastukset, etelänmatka - kaikki nämä voivat tuottaa onnellisuutta ja voivat opettaa hetkessä elämistä. Auttaa kohtaamaan itsensä ja kysymään, mitä minä haluan ja teenkö niitä asioita, joita haluan.
Kirjoituksesi herätti tällaisia tunteita koska nuo ovat niitä asioita, jotka minä valitsin ja josta itse löysin uudelleen onnen sen sijaan, että olisin laittanut elämäni uusiksi ja esim. jättänyt työni tai perheeni.
Ei kulissie murtaminen ja muutos ole mikään itseisarvo, joka johtaa automaattisesti onneen. Usein enemmän voi oppia, jos pysyy paikallaan.
Nimenomaan, lapset, vakityö, normaali arki voi olla se onnea tuova tekijä. Ja niin suurimmalle osalle onkin. Ei tarvitse muuttaa elämää, irtisanoutua työstä tai lähteä maailmanympärysmatkalle, jotta se onni tulisi. Se on siinä arjessa, kun sen siitä löytää. Ei tarvitse ostaa merkkivaatteita tai sitä uutta autoa, jotta onni tulisi. Se on ajattelutavassa.
Poista