Pitääkö joulukorttikuvan olla täydellinen?

Nyt on se aika vuodesta, kun istutetaan lapset, koirat, kissat ja papukaijat sohvalle tonttulakit päässä, slipoverit ja mekot päällä ja kaikilta odotetaan samanaikaista söpöä hymyä. Tai ainakin sitä, että katsotaan samaan suuntaan ja ollaan edes vähän sievästi. Etukäteen ollaan tietenkin tehty täydellinen lavastus eli käytössä on lampaantaljaa, kivaa sohvatyynyä, ehkä joulukuustakin jo koristeltu. Lapsilla kädessä tai vieressä lyhtyä. Ja kaikilla on niin mukavaa.

Paitsi niillä kuvaajilla. Kun ei ne lapset ja kotieläimet ole siinä kuvassa kivasti. Eivät katso samaan suuntaan eivätkä hymyile silloin kuin pitäisi. Ärräpäitä lentelee, ainakin kuvaajan mielessä. Ehkä jotain tulee suustakin ulos. Mielessä käy, että onneksi tämä tapahtuu vain kerran vuodessa. Hiki valuu kaikilla. Kunnes huh, löytyy se täydellinen kuva, joka kelpaa laitettaviksi niille kaukaisillekin perä-Hikiän sukulaisille. Jes!

Me olemme jo vuosia sitten luopuneet täydellisen joulukorttikuvan ottamisesta. Niistä parista joulusta, kun sitä yritettiin, jäi aika kökkö jälkimaku. Ajateltiin, että eihän sen nyt näin ole tarkoitus mennä. Että kiristellään hermoja, napsitaan satoja kuvia ja lapset suunnilleen itkevät ennen kuin sessio on ohi.

On ollut jouluja, jolloin kortit on askarreltu itse. On ollut jouluja, jolloin olemme kuvanneet poikia tonttulakit päässä, mutta olemme ottaneet tilannekuvia eikä olla edes pyritty siihen täydellisyyteen, että "katsokaa, meidän kaksi suloista poikaa istuu sohvalla slipoverit päällä, tonttulakit päässä ja hymyilevät ihanasti". Kun eivät ne oikeasti ole sellaisia. Suloisia toki, mutta kun ei tuo kuopus siinä sohvalla kauaa pysy (varsinkaan pienempänä). Meiltä on lähtenyt joulukorteiksi vauhdikas kuva, jossa pojat kaatuvat samanaikaisesti pinoksi sohvalle. Meiltä on lähtenyt joulukortti, jossa pojat katsovat toisiaan ja molemmille on hassu ilme. Kuvat eivät ole olleet lähelläkään sitä idylliä, että istutaan rauhassa ja hymyillään kameralle. Mutta juuri noista kuvista olemme saaneet paljon hyvää palautetta. Niissä on näkynyt elämä.

Meidän elämä ei ole virheetöntä, meillä ei eletä kiiltokuva-arkea ja se saa näkyä myös joulukorteissa. Minulla herää kysymys, saako lapset olla joulukorttikuvissa muunlaisia kuin jakaus ojennuksessa ja mairea hymy päällä? Saako lapsen oma persoona tulla näkyviin vai otetaanko kuvat aikuisen ajatuksen ja asetelman mukaisesti?  Saako kuvassa näkyä muutakin kuin se huippuhetki? Onko kuva vain silloin onnistunut, kun siinä hymyillään ja katsotaan suoraan kameraan?

Mielenkiinnolla jään odottelemaan, millaisia perheposeerauksia meille tänä vuonna tulee. Toki on suloista nähdä kuvia lapsista ja nähdä myös heidän kasvuaan. Mutta aina saadessani sen täydellisen poseerauskuvan mietin, montako tuntia tuotakin kuvaa on otettu, monetko itkut siinä on itketty (joko lapsen tai vanhempien toimesta) ja millainen jälkimaku kuvaamisesta on jäänyt lapsille ja aikuisille? Toki tiedän, että se "täydellisen" näköinen joulukorttikuva on voinut myös tulla ilman itkua ja hammasten kiristystä ihan ekalla näppäimen laukaisulla. Mutta harvemmin varmaan.

ps. meidän joulukorttikuva on tänä vuonna tuo tonttu vaunuissa. Se onnistuttiin ottamaan siinä mielessä täydellisellä hetkellä, että silloin satoi lunta. Maa oli valkoinen. Sitä ei otettu alun perin joulukorttikuvaksi vaan kuvaksi tänne blogiin. Pari päivää sitten tajusin, että siitähän saa kivan joulukorttikuvan ilman mitään vaivaa. Nyt on kuvatilaus tehty ja odotellaan kuvia saapuvaksi kotiin.

Postauksessa näkyvät kuvat ovat joulukorttiotoksia vuosien varrelta. Muistaakseni noista mikään ei lopulta päätynyt joulukorttikuvaksi.