Hetkessä: Hiljaisuuden retriitti

Minulla oli perjantaiaamusta lauantai-iltapäivään mindfulness-ohjaajaopintoihini kuuluva hiljaisuuden retriitti kurssikeskus Holmassa Klaukkalassa. Olen aikaisemmilla mindfulness-kursseillani osallistunut yhden illan ja yhden päivän kestäviin hiljaisuuden retriitteihin, tämä oli ensimmäinen kerta kun olin yli yön kestäneessä hiljaisuuden retriitissä. Koska tämä oli koulutuksellinen retriitti, meillä oli myös jonkin verran ohjattuja harjoituksia kahden päivän aikana. Oma ohjaamisharjoitteluni oli jo edellisen koulutusjakson aikana, joten minä pääsin vain nauttimaan ja osallistumaan muiden vetämiin tuokioihin. Hiljaisuutta meillä oli perjantaiaamupäivästä lauantaihin puoleen päivään asti.

Minulla on takana aika tiivis työjakso ja olin odottanut tätä retriittiä jo pitkään. Tunsin todellakin tarvitsevani sen. Etukäteen ajatus siitä, että saan olla ihan rauhassa ja hiljaa, saan kävellä valmiiseen ruokapöytään ja saan nauttia toisten vetämistä tuokioista tuntui ihanalta. Ja sitähän se olikin. Kuitenkin retriitin aikana mieleeni nousi myös toisenlaisia tuntemuksia. Aikaa kun oli omiin pohdintoihin, niin aika voimakkaasti mieleeni nousi myös surun tunteita. Surematonta surua nousi pintaan ja itkin sitä ulos. Ja se itku teki hyvää.

Etukäteen mietitytti ajatus digipaastosta, kuinka pystyn jättämään läppärin kotiin ja olla käymättä lähes kahteen päivään lukemassa sähköpostia ja facebookia. Lähinnä mietin asiaa yritykseni kannalta, entä jos joku asiakas joutuu odottamaan liian pitkään vastaustani. Minua myös alun perin houkutti ajatus siitä, että nappaan kalenterin mukaani ja aikataulutan ensi kevään kursseja. Ja teen muuta tehokasta. Nyt kun on aikaa. Onneksi en tehnyt  niin. Pelkkä lepo ja omien ajatusten kanssa oleminen teki hyvää. Digipaasto oli myös aivan loistojuttu, siitä teen vielä oman postauksen. Mitään merkittävää ei tapahtunut sinä aikana, kun olin pois tietokoneen äärestä. Nyt on olo, että tällaisia digipaastoja pitäisi pitää paljon useamminkin.

Vapaa-aikana vietin paljon aikaa luonnossa. Istuin laiturilla katsellen ja kuunnellen veden liplatusta. Kävelin luonnossa, ihastelin syksyn värejä. Ohjatut harjoitukset olivat aivan mahtavia. Sain osallistua shindo-venyttelyyn (tästä teen oman postauksen), astangajoogaan, läsnäoloharjoitukseen sadun keinoin (voi mitä ihania luottamuksen hippusia siitä tarttuikaan mukaani) ja taideterapeuttiseen tuokioon, jossa työstimme savea. Mahtavaa tietotaitoa on ohjaajaopiskelijaporukassamme! Tietenkin meillä oli myös muutama mindfulness-harjoitus, myötätuntoharjoituksia, tietoista kävelyä ja tietoista syömistä.

Muistan kuinka ensimmäisessä yhden illan kestäneessä hiljaisuuden retriitissä oli outo ajatus syödä toisten kanssa, mutta hiljaisuuden vallitessa. Nyt se ei tuntunut yhtään oudolta. Ruuan maut maistaa tosi selkeästi, kun syö hitaasti nauttien eikä ahmien ja seurusteluun keskittyen.

Hiljaisuuden retriitti oli hieno kokemus. Todella voimauttava ja vaikka pintaan nousi myös surua ja sekavia fiiliksiä, niidenkin oli hyvä nousta pintaan. En tiedä, olisinko tullut osallistuneeksi hiljaisuuden retriittiin ilman että se kuului mindfulness-ohjaajakoulutukseeni. Minulla on vähän ollut olo, että "onhan se nyt outoa mennä johonkin kurssikeskukseen olemaan hiljaa ja vielä maksaa siitä". Nyt olen aivan varma, ettei tämä jää ainoaksi hiljaisuuden retriittikokemuksekseni. Olen valtavan kiitollinen että minulle suotiin tämä mahdollisuus ja että meitä on ihan mahtava mindfulness-ohjaajaporukka koolla.

Oletko sinä ollut hiljaisuuden retriitissä? Millaisia ajatuksia sinussa herättää hiljaisuuden retriitti?