Kotiuduimme eilen illalla kesän toiselta Mikkelin reissultamme. Mietin kiitollisuutta paljon tuon reissun aikana. Mikkelissä asuu äitini ja vierailut hänen luonaan ovat aina askelia kohti sitä, mikä kaikki on maailmassa, Suomessa ja Mikkelissä huonosti. Luulen, ettei hän ole omassa ikäluokassaan mikään kummajainen vaan perusnegatiivinen ilmapiiri on aika yleistä yli 70-vuotiaissa suomalaisissa. Kuten varmaan monessa muussakin ikäluokassa. Ehkä jopa perusominaisuus aika monessa ihmisessä?
Olen tiedostanut jo aika varhain, että olen suhteellisen negatiivinen ihminen myös itse. Mikä sinällään ei ole ihme, jos ajattelee omaa kasvuympäristöäni. Olen saanut aika vahvan mallin siitä, miten asioista voi valittaa. Muistan joskus ihailleeni positiivisia ihmisiä ja miettineeni, että voi kun joskus pystyisin ottamaan askelia kohti kiitollisempaa elämää.
Aloin tietoisemmin kiinnittää huomiota kiitollisuuteen muutama vuosi sitten. Ehkä viitisen vuotta sitten. Vaikka moni asia oli elämässäni tosi hyvin, tunsin tyytymättömyyttä ja myös kateutta. Aloin tietoisesti työstää itseäni. Aloin tiedostaa, että omiin ajatuksiin voi vaikuttaa. Aloin tiedostaa omaa "sisäistä puhettani". Aloin tiedostaa, että myös omiin uskomuksiin voi vaikuttaa. Samalla ahmin kirjoja ja kävin kursseilla ja luennoilla. Ahaa, kiitollisuus on asia, jota voi opetella ja sitä voi tietoisesti lisätä elämäänsä.
Aloin miettiä asioita, joista olen kiitollinen elämässäni. Aloin tietoisesti haastaa mieltäni huomaamaan asioita, jotka ovat hyvin. Aloin miettiä joka päivä asioita, joista olen kiitollinen. Alussa se tuntui teennäiseltä. Voiko tämä oikeasti vaikuttaa siihen, että minusta tulee kiitollisempi? Tuntui, että lähes mekaanisesti luettelin asioita, joista ajattelin voivani olla kiitollinen: perhe, työ, terveys. Ehkä vähän hampaat irvessä - tyylillä aloin treenata kiitollisuutta. Kun tarpeeksi pitkään tein töitä itseni ja ajatusteni kanssa, se ei enää tuntunutkaan teennäiseltä ja ulkokohtaiselta. Aloin tuntea syvää kiitollisuutta sisälläni monista asioista juuri sillä hetkellä, siinä tilanteessa missä olin. Kun katselin lapsiani pihaleikeissä, sisälläni läikähti. Kun istuin itse puiston penkillä ja katselin kaunista ympäristöä. Kun kävin nukkumaan miettiessäni päivän tapahtumia. Kiitollisuus alkoi ruokkia itse itseään.
En ole edelleenkään mikään "kaikki hyvin naminami" - tyyppi. Edelleenkin helposti humpsahdan negatiivisuuteen. Joskus aikaisemmin soimasin itseäni siitä. Kiitollinen, sinun pitää olla kiitollinen eikä saa antaa negatiivisille ajatuksille tilaa. Nyt tiedän, että ihmisen aivot ovat suuntautuneet enemmän negatiiviseen kuin positiiviseen. Se on aivojen perusominaisuus. Siitä ei kannata soimata itseään. Mutta kiitollisuus on asia, mitä voi oppia ja opetella. Se lisää elämäniloa, tyytyväisyyttä ja hyvinvointia. Se lisää onnellisuutta. Mitä enemmän hyvää havaitsee itsessä ja ympäristössä, sitä paremmin voi.
Mistä asioista sinä olet kiitollinen? Onko sinun aina ollut helppoa olla kiitollinen vai oletko joutunut opettelemaan kiitollisuutta?
Olen opetellut ja opeteltavaa riittää edelleen! Myös minä olen pohjimmiltani hyvin negatiivinen. Onneksi tuli valittua paljon positiivisempi mies.
VastaaPoistaIhanaa kun sinulla on positiivisempi mies! Minulla nimittäin on tässä oma lisähaaste eli myös mies on aika negatiivinen. Vielä on minullakin työstettävää, mutta suunta on koko ajan parempaan.
PoistaVastasin blogiini Peurunka-kysymykseesi. Taidan kirjoittaa kylpylästä postauksenkin lähiaikoina. Mukavaa viikonloppua!
PoistaKiva juttu! Käyn lukemassa. Uskon, että moni hyötyisi Peurunka-postauksesta, minusta on aina kiva lukea toisten arvioita niin kirjoista, leffoista kuin matkailukohteistakin.
PoistaHieno kirjoitus Heli!
VastaaPoistaMinä olen luonteeltani positiivinen, mutta uskon että jokainen hyötyy positiivisuus ja kiitollisuusharjoituksista. Minulla on edelleen työstetään siinä, että pystyn tekemään omat ratkaisuni ulkopuolisista odotuksista välittämättä.
Kiitos sanoistasi tekstini suhteen. Mikä ihana asia on, että olet positiivinen ihminen, se on varmasti iso lahja myös lapsillesi.
PoistaOma äiti on samaa ikää sun äidin kanssa.Kiitollisuus on vaikea asia,ja sitä pitää itsekin ihan opetella.Onneksi positiivisuus on aina ollut itsestään selvyys.
VastaaPoistaMinulle positiivisuus ei ole ollut itsestäänselvyys vaan tullut opettelun kautta. Ja olen saanut huomata, että kyllä sitä positiivisuutta ja kiitollisuutta pystyy oppimaan.
PoistaAina kun joku juttu vastustaa luettelen ihan ääneen, mikä kaikki onkaan elämässä hyvin. Olen huomannut varsin toimivaksi tavaksi. Perusluonteeltani olen positiivinen (lapset nauravat sille, että sanon joka ilta, että huomenna on taas kiva päivä) mutta toisaalta olen harmillisen taipuvainen murehtimiseen. Tuntuu, että minulla pitää olla aina jokin pienempi tai suurempi murhe käsiteltävänä. Tästä pitäisi jotenkin päästä irtautumaan.
VastaaPoistaHyvä tapa tuo, että luettelee hyviä asioita "elämän vastustaessa". Murehtiminen on varmaan tuttua itse kullekin. Senkin olen huomannut vähenneen omassa elämässäni vähitellen, kun olen tiedostanut sen ja miettinyt, hyödyttääkö minua tämä murehtiminen vai ei. Yleensä se ei hyödytä vaan maksimoi kurjuutta. Mutta sinällään murehtiminen on hyvin tyypillistä ihmismielelle. Sekin on asia, mistä ei kannata itseään soimata vaan miettiä, mitä voisi asialle tehdä.
PoistaIhana kirjoitus <3 Taidat olla oikeassa, että aivot suuntaavat enemmän negatiiviseen kuin positiiviseen. Pitääkin kiinnittää omaan kiitollisuuteen ja positiivisuuten huomiota :) Kiitos!
VastaaPoistaAivotutkimusten mukaan aivot tarraavat kielteiseen kuin tarranauhaan ja myönteisiä kokemuksia taas hyljitään kuin teflonpintaa. Ja sen kyllä huomaan myös itsessäni. Mutta keskittymällä kiitollisuuteen ja antamalla hyvän hetken imeytyä itseen, voi vaikuttaa siihen, että myönteisetkin kokemukset "tarttuvat" aivoihin paremmin.
PoistaOlipa hieno postaus, ahmin joka sanan. Arvostan myös, että myönnät avoimesti negativiiset puolet itsessäsi.
VastaaPoistaOlen aika kiitollinen ja vähään tyytyväinenkin tai saan onnea pienistä asioista. Kenties lapsuuteni mummin ja vaarin luona sai olemaan kiitollinen siitä, että he ottivat minut ja kasvattivat. Sitä kautta mukana matkassa painolastina on ollut hylätyksi tulemisen pelko. Tämä olisi pitkä juttu kertoa, mutta kuitenkin olen kiitollinen ihmisistä lähelläni.
Mutta tarkoittaako kiitollisuus sitä, että olen aina positiivinen, niin ei todellakaan. Olen aika vakavakin tyyppi ja ainakin aamuisin naama aika rutulla. Kateus ei kuulu piirteisiini, jotenkin minulla on kaikki mitä olen aina halunnut eli oma perhe. Sain omat lapset aika myöhäisellä iällä, joten se ei ollut itsestäänselvyys. Bonuslasten rakkaus lisänä on tuonut elämään paljon enemmän rakkautta kuin ikinä osasin kuvitella. Näistä asioista haaveilin jo nuorena, omasta perheestä ja se minulla on ja siitä olen erittäin kiitollinen. <3
Kiitos Tiia kommentistasi. Minäkin olen vähään tyytyväinen, mutta silti kiitollisuus ei ole ollut elämässäni läsnä kovinkaan vahvasti kuin vasta ihan viime vuosina.
PoistaVoi, minä olen ollut kateellinen useinkin. Ihanaa kun sinulla se ei kuulu elämään. Se nimittäin ei ole ollenkaan kiva tunne.
Tämä oli ihan huippuhyvä postaus :) Mun mielestä nykyisin mennään kaikessa helposti ääripäihin. Minä kun olen tunnustautunut valaistuneeksi hipiksi ja jos marmatan jostain, niin heti on joku sanomassa, että eikös se positiivinen ajattelu/kiitollisuus nyt toimikaan. Ihminen saa olla negatiivinen, joskus jokin pikkuasia raivostuttaa ja silloin helpottaa, kun saa sen purkaa.
VastaaPoistaPitäisi ihan perustaa negatiivisten äitien lasten vertaistukiryhmä :D Minun on välillä vaikeaa jaksaa kuunnella negatiivista nillitystä. Kuitenkin kuuntelen, jos ystävilläni on murheita, isojakin, ja ymmärsin, että avainsana on turha negatiivisuus! Jos valitetaan joka ikisestä asiasta ja oikein kaivellaan huonot puolet kaikesta, niin se käy mun hermoille. Ja tuota vanhat ihmiset monesti tekevät, valitettavasti.
Olen itse tehnyt todella paljon työtä sen eteen, että minusta on tullut positiivisempi ja olen ihan murtautunut opitusta mallista ja se on ollut vapauttavaa. Olen "opiskellut" kiitollisuutta ja nykyisin sen harjoittaminen käy automaattisesti eikä se ole sitä, että pitää pakottaa olemaan kiitollinen vaan tunne vaan on, kuin hengitys. Kiitollisuuden harjoittamisella on aivan uskomaton voima :)
Kiitos hyvästä kommentistasi. Nimenomaan se turha negatiivisuus, jatkuva nillitys joka ainoasta asiasta on hermoille käyvää ja sitä on vaikea jaksaa kuunnella. Aidot murheet ovat sitten asia erikseen, silloin tarvitaan empaattista kuuntelua ja ymmärrystä.
PoistaMinulle on tapahtunut samoin kuin sinulle. Harjoittelun ja "opiskelun" kautta kiitollisuudesta on tullut automaattista. Ja totta, kiitollisuudella on uskomaton voima.