Hetkessä: Äitikortti Kansallisteatterissa

Kävin katsomassa Kansallisteatterissa Äitikortin. Luin Äitikortti-kirjan heti sen ilmestymisen jälkeen ja minulle jäi siitä vähän kahtalainen olo. Toisaalta pidin, mutta toisaalta en. Olen äidiksi tuloni myötä lukenut varmaan lähes kaikki äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyvät kirjat ja käynyt katsomassa myös teatteri- ja tanssiesityksiä äitiyden ihanuudesta ja kurjuudesta. Heti kun näin, että Äitikortti tulee Kansallisteatteriin päätin, että tuon haluan nähdä. Sain seurakseni pari ystävääni ja viime perjantaina kävimme katsomassa esityksen.

Äitikortti perustuu Anu Silfverbergin samannimiseen kirjaan. Onko äitikortti valttia? Voiko äitinä olemista kutsua työksi? Mistä muodostuu äitiyden musta aukko? Löytyykö totuus netin vauvapalstoilta? Äitikortti seuraa kolmen pariskunnan vaiheita vauvahaaveista vanhemmuuden onnen arkipuolelle. Esitys johdattaa tilanteisiin, jotka ovat kaikille vanhemmille tunnistettavuudessaan tuskallisen riemukkaita.

Pidin esityksestä. Minusta Äitikortti oli teatterisityksenä huomattavasti parempi kuin kirjana. Esitystapa on raikas ja lastenlaulut rytmittivät kivasti esitystä. Willensauna pienenä intiiminä näyttämönä sopii hyvin tälle esitykselle. Esityksessä puitiin niin tyttöjen ja poikien seksuaalikasvatuksen eroja, synnytystä, imetystä kuin myös puistoilukulttuuria ja "mammailua". Esitys nauratti ja uskon, että monissa herätti myös toisenlaisia, haikeita ja kipeitä fiiliksiä. Äitikortissa käytiin läpi myös niitä tunteita, kun lapsi ei saakaan alkua niin helposti ja nopeasti kuin olisi toivonut.

Erityisesti itseäni nauratti kohtaus, jossa demonstroitiin mitä aikuiselämässä tarkoittaisi "sleeping like a baby". No, sehän on sitä, että pitää itseään hereillä väkisin heiluttamalla käsiä ja jalkoja ja kun lopulta nukahtaa, käy jääkaapilla syömässä parin tunnin välein. Tämä kohtaus oli suorastaan hulvaton, nauroin aivan vedet silmissä.

Suosittelen! Minä pidin, kuten myös muu teatteriseurueeni.