lauantai 31. lokakuuta 2015

Terveiset sinne taivaaseen


Näin Pyhäinpäivän aikaan mieleeni on palannut isäni. Rakas isäni, joka kuoli 3.5 vuotta sitten. Pitkään mietin, onko kuolemasta 2.5 vai 3.5 vuotta ja tulin siihen tulokseen, että kyllä siitä jo on yli kolme vuotta.

Kuolema ei sinällään tullut yllätyksenä, isäni sairasti dementiaa ja olin jo tehnyt luopumistyötä monta vuotta. Hän oli laitoshoidossa, koska äitini ei enää jaksanut omaishoitajana. Hän ei enää tuntenut minua eikä äitiäni. Liikuntakyky ja puhe heikkenivät koko ajan. Lopulta tuli keuhkokuume, josta isäni ei enää selvinnyt. Muistan kun äitini soitti minulle pääsiäisen alla ja kertoi, että isäni oli viety sairaalaan ambulanssilla. Parin tunnin päästä oli tullut puhelu, että lääkäri ei anna toivoa, jos haluatte nähdä puolison / isän hengissä, niin pitää tulla hyvästelemään. Tein päätöksen, että lähden Mikkeliin. Ilmoitin töihin tilanteesta ja ostin junaliput. Ehdin nähdä isäni vielä kahtena päivänä hengissä. Olihan se vähän outo tilanne olla siellä sairaalassa tietoisena, etten kenties näe enää koskaan isääni hengissä. Mitä siinä tilanteessa sanotaan? Minä sanoin: "Rakastan sinua. Minun tulee ikävä sinua". Isäni kuoli kiirastorstain ja pitkäperjantain välisenä yönä ja siinä vaiheessa myös mies ja pojat olivat ehtineet tulla jo Mikkeliin.


Kuoleman jälkeen ei surulle ehdi jäädä paljon tilaa. Saman tien alkoi hautajaisvalmistelut ja koska olen ainut lapsi, minun vastuulleni jäi paljon asioita. Surun keskellä tuntuu aika rankalta, kun pitää heti alkaa miettiä hautajaisten pitopaikkaa, ruokatarjoiluja, kuolinilmoitusta, kukkalaitetta. Itse palasin töihin ehkä vähän liian nopeasti isäni kuoleman jälkeen, saadakseni muuta ajateltavaa. Mutta samalla olin aivan järkyttävän väsynyt eikä surutyö varmasti saanut tarpeeksi tilaa ja aikaa.

Nyt siitä on jo vuosia, mutta edelleenkin kyyneleet tulevat silmiini, kun kirjoitan isästäni. Tuntui niin väärältä, että lastemme isovanhemmista kuoli ensimmäisenä juuri minun isäni. Mitä lapsirakkain ja kultaisin ihminen, jolle pojat olivat kaikki kaikessa. Hän oli aina toivonut lapsenlapsia ja kun niitä sitten lopulta sai, hänelle tuli dementia eikä hän pystynyt poikien seurasta nauttimaan kovin pitkään.

Tänään muistelen isääni ja kiitän häntä siitä, että hän oli lempeä ja hyvä isä. Mahtava pappa pojille. Terveiset sinne taivaaseen, meille kuuluu hyvää. Olisit ylpeä sekä pojista että minusta, jos eläisit. Poikien mielessä olet se pappa, joka juoksi kilpaa heidän kanssaan ja joka työnteli heidät rattaissa uneen. Arvokkaat muistot säilyvät sydämissämme.

8 kommenttia:

  1. Voi Heli <3 Kirjoitat niin koskettavasti. Kiitos tästä tekstistä ja osanottoni vielä, näin vuosienkin jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Tämän tekstin kirjoittaminen kosketti minuakin, mutta oli samalla jotenkin puhdistavaa.

      Poista
  2. Aika kuluu hurjaa vauhtia. Voimia! Onneksi surusta kasvaa hienoja muistoja, kun aikaa kuluu riittävästi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika tosiaan menee vauhdilla. Niin se on, surusta kasvaa hienoja muistoja.

      Poista
  3. <3 Vihaan kuoleman lopullisuutta, enkä aina välillä uskalla edes ajatella sitä, että niitä rakkaimpia ei näe kenties enää koskaan. Toivottavasti on elämää kuoleman jälkeenkin.

    Ihanaa, että poikasi ehtivät viettää aikaa pappansa kanssa ja muistavat hänet <3 Ikävää, että yhteistä aikaa ei riittänyt pidemmälle :(

    Itse suren sitä, että mummini ei koskaan ehtinyt nähdä poikiani, se olisi ollut hänelle niin suuri ja ihana juttu, eivätkä pojat mummiani, joka oli minulle rakkain ihminen maailmassa. Siitä olen kiitollinen, että ennätin kertoa hänelle, että odotan esikoistani <3

    Osanotto vielä näin jälkijunassa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä juuri kuolemassa onkin ikävää. Sen lopullisuus. Minä en edes uskalla ajatella tilannetta että jompi kumpi lapsista tai mies kuolisi paljon ennen minua. Liian kipeä ajatus.

      Oli ihanaa, kun isäni ehti nähdä lapsenlapsensa ja muutaman vuoden olla heidän kanssaan hyvässä kunnossa. Meidän kohdalla on tosi ikävää, että isäni oli isovanhemmista juuri se, kenelle lapsenlapset olivat kaikkein tärkeimmät. Ja hän kuoli ensimmäisenä. Appivanhemat ovat hyvässä voinnissa, mutta heille ei meidän pojat merkitse mitään. Tosi kurjaa.

      Kiitokset osanotosta.

      Poista

Kommentit ilahduttavat aina!