sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Muistoja yläasteelta (koulukiusaamisesta)


Esikoinen toi koulusta "Tervetuloa yläkouluun" -  esitteen. Olenhan minä sen tajunnut, että hän on kuudesluokkalainen ja edessä on ensi syksynä yläkouluun siirtyminen. Tämä tarkoittaa sitä, että koulumatka pitenee paljon ja edessä on siirtyminen aika lailla isompiin ympyröihin. Minä en edes tiedä, mikä on lähikoulumme, koska poikien alakoulusta mennään kolmeen eri yläkouluun. Ja ilmeisesti se vähän vaihtelee vuosittain, miltä asuinalueelta mennään mihinkin yläkouluun. Huomasin, että tuo yläkouluesite toi itselle mieleen paljon huonoja muistoja. Pelkoja. Muistoja elämän ikävimmistä vuosista. Huomaan pelkääväni mielessäni, että esikoinen joutuu kokemaan samaa mitä itsekin koin yläastevuosinani.

Yläaste oli minulla piinaavaa aikaa. Siirryin eri kouluun yläasteelle kuin muut ala-asteen luokkakaverini. Asuinalueemme Mikkelissä liitettiin kaupunkiin, ala-asteen kävin maalaiskunnan puolella. Menin uutena sellaisten joukkoon, jotka jo tunsivat toisensa. Ehkä olin helppo maalitaulu kiusaamisen kohteeksi. Olin arka ja ujo, en osannut pitää puoliani. Vielä kaiken lisäksi olin hyvä koulussa ja sekin tuntui olevan ihan vihoviimeistä. Ne olivat kovia tyyppejä, jotka polttivat tupakkaa, viettivät perjantaisin aikaa Mikkelin torilla ja jotka menestyivät koulussa huonosti. Minä kuuluin luusereihin. Ja siksi minua kiusattiin henkisesti: jätettiin ryhmän ulkopuolelle, minulle naureskeltiin, haukuttiin, puhuttiin pahaa selän takana jne. Muistan jopa itse ajatelleeni, että se on ihan oikeutettua. Koska minä nyt vaan olen tällainen luuseri.

Löysin minä ystäviäkin yläasteella. Yksi pisimmistä ystävyyssuhteistani on saanut alkunsa nimenomaan yläasteella. Pahalta tuntui se, että muutama ns. ystäväksi luulemani kääntyi minua vastaan ja aloitti myös kiusaamisen. Nälvimisen. Porukasta poisjättämisen. Ikävien juorujen levittämisen.


On meitä tässä oikein vanhempien parivaljakko luotsaamassa esikoista yläkouluun. Nimittäin myös miestäni on kiusattu yläasteella. Hänen kohdallaan se johtui hyvästä koulumenestyksestä ja myös hänen isoveljestään, jolla oli liikuntavamma (aivokasvaimesta johtuen; myöhemmin tämä isoveli kuoli syöpään). Mieheni kohdalla kiusaaminen oli henkistä ja isoveljen kustannuksella nauramista ja tämän liikkumistavan matkimista. Todella julmaa.Miehen yläkoulussa tuntui olleen myös simputtamista. Kovikset esimerkiksi vaativat, että kun he kulkevat käytävää pitkin, muut nousevat seisomaan ja tekevät kunniaa heille.

Minun maailmassani yläkoulu näyttäytyy niin julmana maailmana etten haluaisi esikoisen siirtyvän ollenkaan pois lintukotokoulusta, jossa hän nyt on. Näen jo hänet "hyvänä" kohteena kiusaamiseen. Hän on pienikokoinen verrattuna luokkakavereihinsa, ei ehkä osaa puolustaa itseään, on herkkä ja todella lahjakas koulussa. Vieläkö lapsia kiusataan sen takia, että he ovat hyviä koulussa??!

Minä itken tätä kirjoittaessani. Selvästi edelleenkin koulukiusaaminen nostattaa erittäin vahvoja tunteita. Ehkä minussa silloin oli kuitenkin jo vahvaa selviytyjää olemassa. Otin nimittäin omatoimisestai yhteyttä koulukuraattoriin ja muistan kun menin hänen luokseen juttelemaan ja itkin lähes koko ekan tapaamisen ajan. Annoin hänelle luvan kertoa asiasta opolle ja luokanvalvojalleni ja sitten lähti pyörät pyörimään. Kyllähän minä siitäkin sain lopulta kuulla: "XXX (= silloinen sukunimeni) on käynyt puhumassa kuramoottorille". Mutta joka tapauksessa siihen loppui pahin kiusaaminen. Ysiluokan sain olla jo enemmän rauhassa. En ollut suosittu, mutta sain tuntea olevani edes jollain tavoin ihminen. Lukio olikin jo ihan toisenlaista aikaa. Minun yläasteen luokaltani taisi siirtyä vain kaksi muuta lukioon. Lukioajoilta on pelkkiä hyviä muistoja. Oli outoa tuntea olevansa ihan normaali ja jopa pidetty ja hauska tyyppi, kun koko yläasteen ajan oli ollut pohjasakkaa.

Yläkouluesitteessä luvataan, että opiskelu yläkoulussa on itsenäistä opiskelua ja uusia kavereita. Vantaan kaupungin arvot ovat hyvinvointi, oppimisen ilo ja toisten kunnioitus. Todella toivon, että nämä toteutuvat omien lasten yläkouluvuosina. Itselleni yläaste oli lähinnä epämiellyttävä testilaboratorio, kuinka selviää hengissä niistä kolmesta vuodesta ja kuinka pystyy opiskelemaan mekastavien ja motivoitumattomien luokkakavereiden keskellä.

Millaisia muistoja sinulla on yläasteajoilta? Onko yläaste julma ja kova myös nykyään?

ps. Kuka muuten tietää, miksi nykyään puhutaan ala- ja yläkoulusta eikä ala- ja yläasteesta kuten vielä minun lapsuudessani? Näen jo mielessäni, että tätäkin on joku työryhmä ollut vuoden verran pohtimassa ja lopulta monien johtoryhmäkokousten jälkeen on päädytty vaihtamaan ala-aste sana alakouluksi, koska....niin sitä minä en tiedä?!

22 kommenttia:

  1. Halauksia, Heli. Pitkästä aikaa kommentoin, vaikka olen lukenut melkein kaikki postauksesi: arki vaan syö kommentointiaikaa jne.

    Tiedätkö, minua hirvittää joskus jo nyt ajatella, että muutaman vuoden kuluttua esikoiseni menee yläkouluun. Hän on toki vasta nelosella, mutta herkkä tyttö. Sinun yläasteaikaiset muistosi ovat osin samanlaisia kuin omani: minuakin kiusattiin. Ajattelen kaikkea muuta kouluaikaani lämmöllä: ala-aste oli ihana ja lukio yläasteen jälkeen melkein paratiisi. Mutta yläkoulussa jouduin muutamien silmätikuksi juuri osin arkuuteni vuoksi, osin siksi että olin aika hyvä koulussa. Kuten sinulla, minullakin oli yksi todella hyvä ystävä, minkä ansiosta räpiköin yläasteen ajan. Lisäksi rinnakkaisluokilla oli muutamia kavereita entiseltä ala-asteelta. Jos olisin joutunut olemaan välitunneilla ihan yksin... En uskalla vieläkään ajatella.

    Toivon, että nykyisin yläkoulussa on paremmat valmiudut puuttua kaikkeen. Ja erilaisuus hyväksytään varmasti ihan eri tavoin kuin 1980-luvun viimeisinä vuosina. Lastemme alakoulu on kyllä sellainen, joka luo myös hyvän pohjan vaikka mihin. Henki on aika mahtava, eikö vaan? Toivottavasti esikoisesi saa samalle luokalle mahdollisimman monia kivoja luokkakavereita.

    <3 kaikkien muistojen kanssa - ja mukavaa sunnuntaita! Kävin juuri lenkillä hoitokoiran kanssa ja tällainen kuurainen aamu on ihana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommenista ja haleista, lämmittää mieltä. Minäkin huomaan aika vähän ehtineeni kommentoida blogeja, vaikka tosi montaa blogia luen.

      Sinulla on samanlaisia kokemuksia yläasteelta kuin minullakin. Minäkin toivon, että nykyään puututaan asioihin herkemmin ja myös oletan, että erilaisuutta hyväksytään ei tavoin. Lastemme alakoulu on ihan koulujen aatelia, aivan mahtava paikka. Olisi niin kiva, jos yläkoulu olisi siinä yhteydessä ja lapset voisivat jatkaa samassa tutussa ja turvallisessa ympäristössä eikä tarvitsisi lähteä tuonne radan toiselle puolelle.

      Mukavaa sunnuntaita sinullekin!

      Poista
  2. Itse selvisin kuin ihmeen kaupalla yläasteajasta mutta yllättäin lukiossa ja yliopistossa kohtasin kiusaamista. Siitä on jäänyt taipumukseni suosiolla jättäytyä ryhmien ulkopuolelle. Kiusaaminen tuntuu olevan internettiinkin levinneenä aiempaa rankempaa. Onneksi positiivistakin kehitystä on tapahtunut. Asiasta puhutaan avoimemmin ja ainakin osittain kiusaamiseen puututaan myös hanakammin. Kiusattu ei jää niin helposti yksin pyörittelemään asiaa (kuten itsekin aikoinaan), vaan tunnistaa asian ja pystyy ehkä helpommin kuvaamaan sitä sanallisesti muille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, sinullakin on ikäviä kiusaamiskokemuksia ja vielä jopa yliopistossa. Minullakin on taipumusta olla vähän sivussa, ryhmien ulkopuolella.

      Netissä on välillä ihan kamalaa kiusaamista, se on niin paljon helpompaa syöstä omaa pahaa oloa toisten päälle, kun pysyy anonyyminä eikä tarvitse kohdata toista oikeasti.

      Poista
  3. Tosi kurjaa, että sinulla ja miehelläsi on kurjia kokemuksia yläkoulusta. Ei siis mikään ihme, että tuleva muutos pelottaa.

    Itse haluan uskoa, että nykyään kiusaamiseen puututaan rohkeammin ja herkemmin kuin ennen. Kiusaamisesta on puhuttu viime vuosina niin paljon. Alakoulussa ainakin asioihin on puututtu todella hienosti, kun alkusyksy oli meidän perheessä ainakin melkoista myllerrystä juuri tytön koulutapahtumien ja karmeiden välikohtausten takia. Yläasteikäiset ovat toki jo isompia ja kiusaaminen on erilaista. Aina on niitä, jotka yrittävät pönkittää omaa heikkoa koulumenestystään ja itsetuntoaan olemalla koviksia ja simputtamalla muita. Porukassa on helppo olla rohkea ja kova, mutta auta armias, kun joutuvat johonkin tilanteeseen yksin :D Itse aion ainakin tätä kautta rohkaista omaa tyttöäni ymmärtämään kiusaajia ja mahdollista kiusatuksi joutumista. Herkkyys ihmisessä ei ole missään nimessä huono asia, mutta valitettavasti juuri herkät joutuvat usein kiusaamisen kohteeksi. Herkistä on helppo provosoida esiin piirteitä, joilla voi pönkittää omaa kovuutta.

    Uskon, että keskustelu lapsen kanssa auttaa. Yläkouluun siirtymiseen kaivataan ehkä jotain preppausta. Muutokset ovat jo itsessään suuria ja tunnekuohuja aiheuttavia. Porukan ulkopuolelle jääminen ja kiusaaminen asioita, joita kenenkään ei tulisi kokea. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sanoistasi. Minäkin uskon, että nykyään kiusaamiseen puututaan herkemmin ja asioita osataan hoitaa paremmin kuin aiemmin. Ikävä, että teidän tytön kohdalla on ollut myllerrystä, mutta hyvä jos niihin on puututtu.

      Minä laitoin juuri kirjastoon varauksen lapsille/nuorille suunnatun kirjan "Minä en suostu kiusattavaksi" ja ajattelin esikoisen kanssa käydä läpi kirjan teemoja ja ajatuksia.

      Poista
  4. Minua kiusaattiin koko yläasteen ajan. Harrastin teiniksi outoja asioita, kuten roolipelaamista (ainakin silloin 80-90-luvun taitteessa se oli friikkiä) ja ennen kaikkea lintuja. Luontokerhossa oli kolme tyttöä kaverina, roolipelien kautta löysin muutaman pojankin kaveriksi. Mutta luokan ja rinnakkaisluokan pojat haukkuivat koko yläasteen. Lopulta helpotti, kun olin samassa vaellusripariryhmässä erään kiusaajani kanssa. Minusta tuli myös 8. luokalla erään tarkkiskundin tukioppilas (köksänopen idea), ja se auttoi myös vähän. Lukiossaolin erään opettajan silmäntikku, se oli melkein yhtä kamalaa. Kuitenkin pidin koulusta, myös yläasteella. haaveilin vain lukioon ja yliopistoon pääsystä. Että pääsisi lukemaan biologiaa ja toteuttamaan intohimojaan. No ala oli lopulta eri, mutta sanalla sanoen, selvisin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se outoa, miten erilaisuutta on vaikea sietää. Todella toivon, että tänä päivänä on ihan ok tykätä roolipeleistä tai linnuista eikä kaikkien tarvitse olla samassa muotissa eläviä.

      Opettajan silmätikkuna oleminen kuulostaa ikävältä. Minulla oli ala-asteen kaksi viimeistä vuotta ihan kamala opettaja (joka oli siis kaikille kamala), hänen opetusmenetelmänsä eivät nykypäivänä menisi enää missään tapauksessa läpi. Voi mitä haavoja voikaan ihmissydämeen jäädä kouluajoilta.

      Sinä selvisit, niin minäkin. Tosin kipeitä muistoja asiasta edelleenkin on.

      Poista
  5. Voi kurjuus, muakin alkoi itkettämään kun luin tämän *hali*

    Kahden yläkoululaisen äitinä sanoisin että kaikesta jännityksestä ja uudesta huolimatta yläkouluikäisen vanhemmuus on ihan parasta aikaa. Uutta tulee niin paljon ja ne muksut on jo niin isoja ja nuoria ja sitä niiden intoa on mahtava katsoa. Mulla on toki kokemus vain yhdestä yläkoulusta mutta siellä ainakin kaikkeen puututaan, jo oppilastasolla. Esimerkiksi muistan vuosi sitten tapauksen, jossa yksi kasiluokkalainen pisti laumallisen seiskoja kuriin, kun uhittelivat sijaiselle. Ja puhui nimenomaan miten hävettävää on että käyttäytyvät noin huonosti, että isommat oppilaat häpeävät heitä ja että noin ei vaan voi. Mun kokemus on myös se että nykyään nuoret haluaa menestyä opinnoissaan. He haluaa oppia, he haluavat sivistyä ja he haluavat opiskella. Toki aina löytyy niitä mätämuniakin mutta nykyään se oppiminen ei ole samalla tavalla enää noloa, päinvastoin. Ja nykyään ns. "nörtin näköinenkin" voi olla suosittu ja huoliteltu. Tiedän että mun nuorten yläkoulu on monilta osin poikkeuksellinen. mutta haluan uskoa että myös muissa koulussa on oppilailla hyvä olla. Mun kokemus on se että kiusaamiseen puututaan, omat lapset on olleet mukana konfikteissa kumpanakin osapuolena. Ei mitään systemaattista tai pitkäaikaista mutta nimenomaan on jäänyt itselle olo että kaikkeen pieneenkin puututaan. Ja hyvä niin.

    Mä ymmärrän että ne sun omat kokemukset painaa siellä mielellä paljon. Mutta sun on vain pakko luottaa että lapsilla menee kaikki hyvin. Ja sun on vaan pakko luottaa siihen että asioihin puututaan tarvittaessa. Sure omia kokemuksia mutta älä liikaa pelkää tai murehdi asioita, joita ei ole vielä edes tapahtunut eikä välttämättä tapahdukaan. Kaikki menee varmasti aivan hyvin <3 Yläkoulu on se viimeinen rypistys lapsuutta. Yläkoulun jälkeen nuori joutuu ottamaan vastuuta omasta tulevaisuudestaan ihan eri tavalla ja sitten ollaan ihan uuden äärellä. Mä ymmärrän sun ajatuksia ja oloja tosi hyvin koska meilläkin aletaan pian olla uuden äärellä, nimenomaan sen yläkoulun päättymisen takia. Nyt oon vaan onnellinen että se nuori saa vielä olla huoleton ysiluokkalainen :) Se yläkoulu nimittäin on ihan todella äkkiä ohi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon tästä kommentista. Toivoinkin, että joku yläkoululaisen vanhempi kommentoisi ja kertoisi kommentteja nykyajan yläkoulusta. Sun kommentti luo minulla tosi paljon uskoa, että kaikki voi mennä hyvin. Mahtavaa lukea, että "nykynuoret" haluavat opiskella ja menestyä koulussa!

      Tiedostan sen, että mun vaan pitää luottaa eikä liikaa antaa oman taustani vaikuttaa siihen, mitä itse ajattelen yläkoulusta. Ja onhan se ihan mahtavaa lukea, että sun mielestä yläkoululaisen vanhemmuus on ihan parasta aikaa.

      Poista
    2. Mä jäin vielä miettimään tätä sun postausta, sekä omiani vastaavasta aiheesta. Koska toki mäkin aika näitä samoja prosessoin silloin aikanaan kun ensimmäinen lapsi yläkouluun suuntasi. Kuten tuossa aiemmassa kommentissani kirjoitin, mun lapset on olleet kumpanakin osapuolena eri tilanteissa, sekä kiusattuina että kiusaajina. Ja kun tulikin se eka kerta, kun oma lapsi olikin se kiusaaja, niin sitä joutui miettimään ihan eri juttuja vanhempanakin. Se on jännä miten sitä aina pelkää että mitä jos mun lasta kiusataan. Mutta mielessä ei käykään että mitä jos se onkin se oma lapsi joka kiusaa? Koska ihan mahdollista sekin on, vaikka tekisi sen oman vanhemmuutensa miten hyvin. Ne lapset on vielä niin keskeneräisiä siellä yläkoulussakin, että joskus ne tilanteet purkautuukin noin. Mun kokemus on että ne riskit on ihan yhtä isoja, tulla kiusatuksi tai olla kiusaaja. Se, mihin suuntaan se kuppi kallistuu on niin monesta eri seikasta kiinni. Kumpaankin tilanteeseen pitää toki puuttua ja ne asiat pitää ratkoa mutta siinä tekee karhunpalveluksen sekä itselleen että lapselleen jos suo itselleen luvan ajatella että "mun lapsi ei ikinä..". Kyllä tasan se voi olla just se sun lapsi.

      Meillä ne tilanteet kumpanakin osapuolena saatiin ratkottua, niin ei enää tapahtunut. Mutta tietynlaista vanhemmuutta kysyttiin kyllä paljon enemmän siinä vaiheessa, kun se oma lapsi olikin se kiusaaja. Ja sen voin sanoa että ei ne todellakaan olleet lapselta mitään sellaisia että hän itse nyt olisi kokenut onnistuneensa tai nauttineensa tai olevansa ylpeä siitä että olikin kiusaaja. Siinä tilanteessa ei vaan oltu osattu toimia muulla tavalla. Aina ne kotona ammennetut jutut ei osu käytännössä ennenkuin parin stiplun jälkeen. Joskus tilanteet vie ja sen kokonaisuuden näkee vasta myöhemmin. Lisäksi, kun nuo keskenkasvuiset vasta opettelee sitä keskinäistä kanssakäymistä niin joskus tulee niitäkin tilanteita, kun toinen ottaa kiusaamisena sellaisen, jota ei ole tarkoitettu millään muotoa kiusaamisena. Niihinkin täytyy puuttua jotta kenellekään ei jää hampaankoloon mitään. Meillä kaikki tilanteet saatiin onneksi ratkottua niin, että kaikki osapuolet osasi suhtautua asiaan vakavasti, asiallisesti sekä objektiivisesti.

      Poista
    3. Hyvä näkökulma tämäkin. Olen toki miettinyt sitä, että myös oma lapsi voi olla kiusaaja. Mutta jotenkin koko ajan enemmän on pyörinyt mielessä se, että oma lapsi tulee kiusatuksi.

      Se on totta, että nuoret vielä opettelevat asioita eivätkä hallitse kaikkea käyttäytymistään. Eikä vanhempi todellakaan pysty vaikuttamaan kaikkeen hyvälläkään kasvatuksella ja esimerkillä.

      Poista
  6. Lisään Tiia K:n kommentin manuaalisesti, onnistuin jotenkin painamaan väärää nappia ja tietokone ilmoittaa "kommenttia ei enää ole" enkä saa sitä sellaisenaan julkaistua.

    Tiia K on lisännyt kommentin tekstiisi "Muistoja yläasteelta (koulukiusaamisesta)":

    Loistava postaus ja kyllä vaan minuakin kiusattiin ja uskoin kaiken mitä kiusaajat sanoivat. Lähinnä kiusaajana oli yksi meidän viiden porukasta, kaikki asian sallivat, mutta eivät lähteneet mukaan. Oli ikään kuin pomo, mutta jälkikäteen ajatellen, ei ollut ystävä lainkaan.

    Mukavaa sunnuntaita Heli <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiia, onnistuin jotenkin sössimään sun kommenttisi, mutta onneksi kopio siitä löytyi mun sähköpostista. Sinuakin on kiusattu, ei ole totta. Niin sitä vaan minäkin uskoin kaiken, mitä kiusaajat sanoivat. Että olen huono, näytän kamalalta jne. Ystävät eivät kiusaa, se on totta. Ei sellainen ole ystävä lainkaan, joka kiusaa.

      Mukavaa sunnuntaita sinullekin!

      Poista
  7. Tuli paha mieli puolestasi, kun luin yläastekokemuksistasi. Minua aina ihmetyttää, että mistä se lasten/nuorten ja välillä jopa aikuisten ilkeys oikein kumpuaa ja miksi sitä ei saada kitkettyä pois.

    Minulla meni yläasteaikakin mukavasti, kuten kaikki muutkin kouluasteet. Ihan ongelmaton tuo yläasteaika ei ollut, koska hyvän koulumenestyksen ja aktiivisen joukkuevoimisteluharrastuksen ja pianonsoiton ohella kunnostauduin tytttöporukan kanssa myös pussikaljoittelussa. Tuosta harrastuksesta haluaisin todellakin pitää oma lapseni erossa.

    Kyllä minuakin jännittää yläkoulu. Miten pojat sinne sopeutuvat ja minkälainen murrosikä heille tulee ja miten ystävyyssuhteet säilyvät ja kehittyvät. Kouluasteesta huolimatta aina jännittää kiusaaminen. Se on varmaan jokaisen äidin painajainen, että oma lapsi joutuu kiusatuksi. Valitettavasti uskomatonta, mutta olemme kokeneet kiusaamista päiväkodissa :( Siellä kiusaaminen purkautui fyysisenä väkivaltana ja olihan se ihan uskomatonta, että monet leikki-ikäiset lapset olivat yhden lapsen jäljiltä mustelmilla ja verinaarmuilla. Minua harmittaa, että olin silloin liian lepsu, enkä jaksanut vaatia väkivaltaisen lapsen siirtämistä pois päiväkodista.

    Olen jo monesti ehtinyt miettiä, miten omat lapseni motivoituvat opiskelemaan yläasteella. Omalla esikoisellani on jo alkanut se jatkuva narina, että koulu on tyhmää ja samaa narinaa pitää kaveritkin. Mietityttää usein, että mikä mahtaa olla motivaatio näillä tyypeillä sitten yläasteiässä :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiusaaminen ja ilkeys ovat ikäviä asioita. Minusta työpaikkakiusaaminen on kaikista kummallisinta. Miten voi olla mahdollista, että aikuiset ihmiset kiusaavat toisiaan. En käsitä.

      Päiväkotikiusaaminen kuulostaa tosi ikävältä. Minä pelkäsin jo alakoulun alkaessa että esikoista tullaan kiusaamaan, mutta alakoulu on mennyt hyvin. Poikien koulu on todella hyvä ja siellä on hyvä yhteishenki. Tulevaan yläkouluun (mikä se nyt niistä tulekaan olemaan) tullaan paljon laajemmalta alueelta ja koululaiset ovat paljon heterogeenisempaa sakkia kuin mitä poikien nykyisessä koulussa on. Tämä kun on kokonaan pientaloaluetta, jolla ei näy tietyt ongelmat ollenkaan.

      Meillä molemmat pojat ovat vielä hyvin motivoituneita kouluun. Toivon, että teidän esikoisellekin löytyy motivaatiota opiskeluun!

      Poista
  8. Muistan myös tuon, että ei saanut olla hyvä koulussa. Jälkeenpäin on miettinyt myös opettajan harjoittamaa kiusaamista( vakavaa, ei sellaista joka asiasta valittamista) , tästä yhteisiä muistoja oppilailla. Puolisoa on opettaja kiusannut, koska hänen perheensä ei kuulunut kirkkoon ja opettaja oli ääriuskovainen. Niitä asioita ei silloin -80 - luvulla tunnistettu eikä kiusaamisen kaikkia muotoja varsinkaan syrjäkylällä.

    Kirjoitin joskus blogiini koulukiusaamisesta tositarinan eräästä lihavasta tytöstä. Luin sattumalta sen jutun pari päivää sitten ja pysähtyi vieläkin miettimään, miten kovaa se aika on ollut. Nyt osuin sattumalta blogiisi:) ja teeman äärelle.

    Omien lasten kohdalla tuntuu siltä, että kouluissa tehdään ja yritetään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Opettajan harjoittama kiusaaminen kuulostaa tosi ikävältä. Minulla oli ala-asteella kaksi viimeistä vuotta todella ankara opettaja, joka kiusasi joitakin oppilaita. Sellaisia, jotka eivät osanneet. Käytti häpäisemistä keinona jne. Nykyään vanhemmat takuulla puuttuisivat sellaisiin opetusmenetelmiin. Uskon, että nykyään muutenkin vanhemmat ovat valveutuneempia kuin silloin kun itse olen ollut koululainen.

      Kiva kun osuit blogiini, täytyy käydä lukaisemassa sinun blogistasi tuo koulukiusaamistarina.

      Poista
  9. <3<3<3 En ehdi nyt isommin kirjoittamaan :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Pienikin kommentti tuntuu tärkeältä.

      Poista
  10. Ollaankohan me käyty samaa yläastetta? Katos ku miä oon Anttolasta :D :D

    Minä juuri tänään aamulla muistelin, miten minua kiusattiin aikanaan... Ja juuri yläasteella ja VPK-harrastuksessa ja joskus vapaa-aikana mutuenkin. En nyt avaudu asiasta enempää, mutta olen ajatellut, että voisin aiheesta kirjoittaa. Tiedätkö, olen ollut ihan idiootti, kun olen ajatellut, että en halua tuoda asiaa esille, ettei kiusaajat tule julki, kun ovat oman kylän poikia. Olen jopa syyllistänyt itseäni siitä, että minua kiusattiin, että kai minussa sitten oli jotain vikaa. Ei ollut, kuten ei ollut sinussakaan. Aion tästä aiheesta kirjoittaa, kunhan keräilen niitä palasia, jotka ovat vuosikymmeniä olleet sydämessäni hajallaan!

    Yläkoulun opettajana minulla on ns. sisäpiirin näkemys siihen, mitä koulussa tapahtuu, mutta en teidä, mitä sinulle kirjoittaisin. Minä kun olen nähnyt koulumaailman hyvät ja huonot puolet työni kautta... Tärkein asia on se, että pitää tuntosarvet herkkinä ja kuulostella, miten lapsella koulussa menee. Puhuuko hän kavereista nimellä vai epämääräisesti (mikä kertoo siitä, että kavereita ei ehkä olekaan), kenen kanssa hän viettää aikaa jne. Joskus käydä tsekkaamassa, onko läksyt oikeesti tehty jne. Monesti vanhemmat ovat aivan pihalla teiniensä elämästä!

    Tuo ala- ja yläkoulunimitys juotnaa juurensa siitä, että nykyisin on yhtenäinen peruskoulu, jossa ei ole asteita. Vaikka kuitenkin on. Pelkkää byrokraattista sanahelinää siis :)


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai sinä olet Anttolasta, hauskaa! Ja vielä yläkoulun opettajana nyt. Minulla oli jo alakoulun alkaessa tuntosarvet tosi herkkinä esikoisen suhteen, mutta koko alakoulu on mennyt tosi hyvin, kiitos ihanan koulun. Yläkoulu jännittää paljon.

      Kyllä ainakin täällä päin nuo peruskoulun asteet näkyvät, kun aika vähän täällä on sellaisia yhtenäiskouluja, jossa olisi samassa sekä ala- että yläkoulu. Sanahelinää, nimenomaan.

      Poista

Kommentit ilahduttavat aina!