Ihania kortteja arvonnassa!

Blogissani ei ole ollut moneen kuukauteen arvontaa. Joten nyt korjataan tilanne ja alkaa ihana korttiarvonta. Arvottavaan korttipakettiin kuuluu kaksi Taito Shopin korttia: orvokki ja puolukka-mustikkakortit. Nämä ovat vähän  normaalia postikorttikokoa suurempia, koko on A5. Näistä saa vaikka ihanat taulut. Lisäksi paketissa on kaksi Anna-Mari Westin korttia.

Arvontaan voivat osallistua kaikki blogini lukijat (blogger (en saa jostain syystä linkattua sitä tähän, mutta sivupalkista pystyy liittymään), bloglovin, blogipolku, facebook - noihin kaikkiin voi liittyä myös sivupalkista. Facebookissa tarjoan myös jonkin verran blogin ulkopuolista aineistoa, esim. linkkauksia kiinnostaviin artikkeleihin ja aforismeja. Kerro kommentissa, mitä kautta luet blogiani. Kaikille tasapuolisesti yksi arpa. Arvonta alkaa nyt ja päättyy reilun viikon päästä eli sunnuntaina 25.10. klo 20.

Onnea arvontaan!

Viikko yrittäjän elämästä

Pitkästä aikaa kirjoitan Viikko yrittäjän elämästä - postauksen. Minulla viikoissani on perusrunko aina sama, tiettyinä päivinä ja iltoina on tietyt ohjaustunnit, jotka ovat lähinnä lasten ja lasten ja aikuisten liikuntaryhmiä. Lisäksi on lyhytkursseja ja luentoja. Tälle viikolle osui kaksi uutta lyhytkurssiryhmää ja yksi luento.

Maanantai 5.10.

Aamupäivällä alkoi Tikkurilassa Tanssistudio Sahramissa kaksi uutta sirkusryhmää, taapero- ja vauvasirkuskurssit kolmen kerran lyhytkursseina. Minulla on olemassa hyvä sabluuna näihin lyhytkursseihin ja vedin tuttuun tyyliini ensimmäiset kerrat. Kotimatkalla kävin hakemassa pois Tikkurilan neuvolasta näiden ryhmien esitteet. Kotona jalat tuntuivat veltoilta ja voimattomilta, ihmettelin asiaa.

Vastailin meileihin ja tein esikoisen kanssa kasviswokkia ruuaksi. Illalla minulla on vakiotunteina MLL:n jumpparyhmät, perheliikuntaa ja kaksi seikkailujumpparyhmää. Ryhmiä ohjatessa huomasin, että kurkku on kipeä a alkoi tulla flunssainen olo. Selitys voimattomuudelle löytyi. Olin jo edellisellä viikolla vähän kipeänä, mutta oletin, että se meni jo ohi, kun oli kuitenkin pari ihan normaalivointista päivää ollut välissä. Voi kökkö, ajattelin mielessäni. Viikolla on aika paljon töitä ja flunssa ei nyt oikein sovi tähän kuvioon.

Tiistai 6.10.

Heräsin tiistaiaamuun nenä tukkoisena. Mieleeni alkoi hiipiä pelkoa, mitähän tästä viikosta tulee, jos nyt ihan kunnolla sairastun. Katsoin kalenteria ja mietin, voinko jotain tiputtaa viikostani pois, jotta säästäisin voimiani. Olin keskiviikkoaamulle sopinut perhekahvilakeikan satuhieronnan merkeissä ja päätin kysyä, voisiko sitä siirtää myöhemmälle syksylle. Siirto onnistui.

Ohjasin päivällä kolme Vipeltävän Siilin ryhmää, kaksi liikuntaleikkituntia ja yhden vauvahierontakurssin. Ne menivät ihan hyvin. Iltapäivällä vastailin muutamaan meiliin, tein muutaman fb-tapahtuman tulevista kursseistani ja lepäilin.

Keskiviikko 7.10.

Nukuin aamulla klo 8.30 asti. Olin tyytyväinen kun sain siirrettyä perhekahvilakeikkaa ja näin sain itselleni lepomahdollisuuden. Tein päivän aikana pieniä hommia, esim. sirkustemppukortit sirkusryhmiäni varten.

Poikien tultua koulusta leivoin heidän kanssaan omenapiirakkaa heidän seuraavan päivän nyyttäreitä varten. Meidän kolme omenapuuta tuottivat tänä syksynä ennätys vähän omenoita. Näin on käynyt monelle muullekin.

Illalla ohjasi kolme jumpparyhmää. Päivän lepo teki hyvää, jaksoin ihan hyvin ohjata illan jumpat.

Torstai 8.10.

Aamupäivällä minulla oli ohjelmassa kolme Vipeltävän Siilin ryhmää. Itsellä oli jo olo, että kyllä tämä tästä, flunssa alkaa olla ohitettu. Ryhmien jälkeen ehdin olla kotona reilut kaksi tuntia ja lähdin uudelleen kohti Helsinkiä, luennoin Ipanaisella vauvojen unesta. Luennolla oli taas paljon kuulijoita, kuten aina. Luennon jälkeen käväisin vielä keskustassa Tigerissä ostamassa muutaman jonglööripallon lisää.

Perjantai 9.10.

Vapaapäivä / toimistopäivä. Olin suunnitellut tekeväni lasten tunnetaito-ohjaajaopintojen ennakkotehtävän. Päivä meni kuitenkin vähän haahuiluksi. Kirjoitin blogiini tekstin ruuhkavuosista ja koulukiusaamisesta. Viestittelin blogini tiimoilta parista arvostelukappaleesta. Suunnittelen ensi viikon sirkusjumpat. Teinkö ennakkotehtävää? Sitä aloin sitten illalla vähän naputella. Huomasin kuitenkin, että mieleni oli työstänyt sitä selvästi, kun tekstiä syntyi aika helposti.

Joulukuun vauvasirkuskurssille meni täyteen, olin Mommy&Me:hin yhteydessä voidakseni perustaa lisäryhmän, se onnistui. Lisäksi suunnittelen joulun alle Tonttupolku-satuhierontatunteja ja mietin näille tunneille paikkoja ja aikoja.

Lauantai 10.10.

Aamupäivällä kirjoittelin vähän lasten tunnetaito-ohjaajaopintojen ennakkotehtävää, muuten en tehnyt töihin / opintoihin liittyviä juttuja päivän aikana. Kävin lasten kanssa katsomassa Sirkus Finlandian tämän vuotisen esityksen, joka oli taas hieno, parempi kuin viime vuotinen. Mutta palelin siellä ja se ei tehnyt hyvää flunssalleni. Tuntui että tulin uudelleen kipeäksi. Illalla katselin esikoisen kanssa telkasta Naurun tasapaino - ohjelman, se on meidän yhteinen lauantaiperinne.

Sunnuntai 11.10.

Lauantaina jäi viikkosiivous tekemättä sirkuksen takia, joten sunnuntaina siivosimme koko perheen voimin, pesin pyykkiä, suunnittelin ruokalistaa tulevalle viikolla ja tein miehelle ostoslistan. Iltapäivällä minulla oli taaperosirkuskurssin viimeinen, kolmas, kerta. Fillarin kanssa roudasin salille jonglööripalloja, pallomeripalloja, keiloja, renkaita ja leikkivarjon. Huomasin heti tunnin alussa, että minulta meinaa mennä ääni. Ääni kesti tunnin, mutta puhuin selvästi vähemmän kuin yleensä puhun tunneillani. Mieleeni iski pelko, että mitä jos huomenna minulla ei ole ääntä, edessä kun on viiden ryhmän ohjaaminen ja ilman ääntä se on haastavaa. Illalla tein vielä pannaria kuopuksen nimpparipäivän kunniaksi.

Viikkooni sisältyi liikuntaryhmiä, sirkusryhmiä, yksi vauvahierontatunti ja yksi uniluento. Koko viikon ajan painisḱelin flunssan kanssa, joka välillä oli paremmassa vaiheessa ja välillä olin taas enemmän kipeä. Nyt kun maanantaina kirjoittelen tätä, ääni on taas parempi ja hyvin sain vedettyä maanantaiaamupäivän sirkustunnit. Illalla on edessä kolme jumppaa ja sen jälkeen rojahdan sohvalle katsomaan Marja Hintikka Liveä. Tämä viikko onkin poikkeuksellinen eli kaikki Helsingissä olevat ryhmäni ovat syyslomalla ja minullakin on lomaa huominen ja torstaista alkaen koko loppuviikko. Huomenna käyn vyöhyketerapiassa pitkästä aikaa ja on minulle parit treffitkin sovittu. Torstaina lähden lasten kanssa Mikkeliin äidin ruokapatojen äärelle. Syysloma tulee hyvään saumaan, toivon saavani itseni täysin terveeksi loman aikana.

Muistoja yläasteelta (koulukiusaamisesta)

Esikoinen toi koulusta "Tervetuloa yläkouluun" -  esitteen. Olenhan minä sen tajunnut, että hän on kuudesluokkalainen ja edessä on ensi syksynä yläkouluun siirtyminen. Tämä tarkoittaa sitä, että koulumatka pitenee paljon ja edessä on siirtyminen aika lailla isompiin ympyröihin. Minä en edes tiedä, mikä on lähikoulumme, koska poikien alakoulusta mennään kolmeen eri yläkouluun. Ja ilmeisesti se vähän vaihtelee vuosittain, miltä asuinalueelta mennään mihinkin yläkouluun. Huomasin, että tuo yläkouluesite toi itselle mieleen paljon huonoja muistoja. Pelkoja. Muistoja elämän ikävimmistä vuosista. Huomaan pelkääväni mielessäni, että esikoinen joutuu kokemaan samaa mitä itsekin koin yläastevuosinani.

Yläaste oli minulla piinaavaa aikaa. Siirryin eri kouluun yläasteelle kuin muut ala-asteen luokkakaverini. Asuinalueemme Mikkelissä liitettiin kaupunkiin, ala-asteen kävin maalaiskunnan puolella. Menin uutena sellaisten joukkoon, jotka jo tunsivat toisensa. Ehkä olin helppo maalitaulu kiusaamisen kohteeksi. Olin arka ja ujo, en osannut pitää puoliani. Vielä kaiken lisäksi olin hyvä koulussa ja sekin tuntui olevan ihan vihoviimeistä. Ne olivat kovia tyyppejä, jotka polttivat tupakkaa, viettivät perjantaisin aikaa Mikkelin torilla ja jotka menestyivät koulussa huonosti. Minä kuuluin luusereihin. Ja siksi minua kiusattiin henkisesti: jätettiin ryhmän ulkopuolelle, minulle naureskeltiin, haukuttiin, puhuttiin pahaa selän takana jne. Muistan jopa itse ajatelleeni, että se on ihan oikeutettua. Koska minä nyt vaan olen tällainen luuseri.

Löysin minä ystäviäkin yläasteella. Yksi pisimmistä ystävyyssuhteistani on saanut alkunsa nimenomaan yläasteella. Pahalta tuntui se, että muutama ns. ystäväksi luulemani kääntyi minua vastaan ja aloitti myös kiusaamisen. Nälvimisen. Porukasta poisjättämisen. Ikävien juorujen levittämisen.

On meitä tässä oikein vanhempien parivaljakko luotsaamassa esikoista yläkouluun. Nimittäin myös miestäni on kiusattu yläasteella. Hänen kohdallaan se johtui hyvästä koulumenestyksestä ja myös hänen isoveljestään, jolla oli liikuntavamma (aivokasvaimesta johtuen; myöhemmin tämä isoveli kuoli syöpään). Mieheni kohdalla kiusaaminen oli henkistä ja isoveljen kustannuksella nauramista ja tämän liikkumistavan matkimista. Todella julmaa.Miehen yläkoulussa tuntui olleen myös simputtamista. Kovikset esimerkiksi vaativat, että kun he kulkevat käytävää pitkin, muut nousevat seisomaan ja tekevät kunniaa heille.

Minun maailmassani yläkoulu näyttäytyy niin julmana maailmana etten haluaisi esikoisen siirtyvän ollenkaan pois lintukotokoulusta, jossa hän nyt on. Näen jo hänet "hyvänä" kohteena kiusaamiseen. Hän on pienikokoinen verrattuna luokkakavereihinsa, ei ehkä osaa puolustaa itseään, on herkkä ja todella lahjakas koulussa. Vieläkö lapsia kiusataan sen takia, että he ovat hyviä koulussa??!

Minä itken tätä kirjoittaessani. Selvästi edelleenkin koulukiusaaminen nostattaa erittäin vahvoja tunteita. Ehkä minussa silloin oli kuitenkin jo vahvaa selviytyjää olemassa. Otin nimittäin omatoimisestai yhteyttä koulukuraattoriin ja muistan kun menin hänen luokseen juttelemaan ja itkin lähes koko ekan tapaamisen ajan. Annoin hänelle luvan kertoa asiasta opolle ja luokanvalvojalleni ja sitten lähti pyörät pyörimään. Kyllähän minä siitäkin sain lopulta kuulla: "XXX (= silloinen sukunimeni) on käynyt puhumassa kuramoottorille". Mutta joka tapauksessa siihen loppui pahin kiusaaminen. Ysiluokan sain olla jo enemmän rauhassa. En ollut suosittu, mutta sain tuntea olevani edes jollain tavoin ihminen. Lukio olikin jo ihan toisenlaista aikaa. Minun yläasteen luokaltani taisi siirtyä vain kaksi muuta lukioon. Lukioajoilta on pelkkiä hyviä muistoja. Oli outoa tuntea olevansa ihan normaali ja jopa pidetty ja hauska tyyppi, kun koko yläasteen ajan oli ollut pohjasakkaa.

Yläkouluesitteessä luvataan, että opiskelu yläkoulussa on itsenäistä opiskelua ja uusia kavereita. Vantaan kaupungin arvot ovat hyvinvointi, oppimisen ilo ja toisten kunnioitus. Todella toivon, että nämä toteutuvat omien lasten yläkouluvuosina. Itselleni yläaste oli lähinnä epämiellyttävä testilaboratorio, kuinka selviää hengissä niistä kolmesta vuodesta ja kuinka pystyy opiskelemaan mekastavien ja motivoitumattomien luokkakavereiden keskellä.

Millaisia muistoja sinulla on yläasteajoilta? Onko yläaste julma ja kova myös nykyään?

ps. Kuka muuten tietää, miksi nykyään puhutaan ala- ja yläkoulusta eikä ala- ja yläasteesta kuten vielä minun lapsuudessani? Näen jo mielessäni, että tätäkin on joku työryhmä ollut vuoden verran pohtimassa ja lopulta monien johtoryhmäkokousten jälkeen on päädytty vaihtamaan ala-aste sana alakouluksi, koska....niin sitä minä en tiedä?!

Ruuhkavuodet on ohitettu meidän perheessämme

Huomasin facebookista, että tänään on Ruuhkavuosien kuningatarten päivä.
"Aina kiire? Tehokasta multitaskingia töissä, kodin askareissa ja harrastuksissa". Jäin miettimään oman elämäni ruuhkavuosia ja totesin, että ne on nyt ohitettu. Ja tästä olen vain ja ainoastaan iloinen. 

Pojat ovat 10 v ja 12 v. Se tarkoittaa sitä, että he hoitavat jo monet asiat täysin itsenäisesti. Tänä syksynä havahduin myös siihen, ettei minun tarvitse kirjoittaa  wilma-viesteistä enää kaikkia aikataulumuutoksia ja välinetarpeita ylös. Pojat muistavat ne jo itse ja huolehtivat oikeat liikuntavälineet jne. kouluun mukaan. Samoin on harrastusten osalta. Esikoisella on yksi harrastusilta viikossa, kuopuksella kolme harrastusiltaa. Molemmat kulkevat itsenäisesti harrastuksiinsa. Esikoinen bussilla ja ratikalla Hesaan ja kuopus fillaroi kolmesti viikossa paikalliseen keskukseen reilun kahden kilsan matkan. Itse voin todella vapaasti miettiä menoni. Jos minulla ja miehellä on päällekkäinen meno, pojat voivat olla jonkin aikaa myös kaksin kotona.

Meidän perheen pahin ruuhkavuosi lienee ollut se, kun tein kokopäivätyötä. Lapset olivat silloin 3- ja 5-vuotiaat ja erityisen kuormittavana vaiheena koin päiväkodista hakemiset ja kotiintulot. Siihen kun kulminoitui niin paljon. Väsyneet ja nälkäiset lapset ja väsynyt ja nälkäinen äiti. Ruuan piti olla samantien valmista, kun kotiin tultiin. Illat tuntuivat tavattoman lyhyiltä. Töihin piti herätä aikaisin. Töissä oli kiire. Iltapäivällä oli kova kiire päiväkotiin hakemaan lapset, jotta eivät seisoisi pihalla viimeisinä odottamassa minua. Olin tavattoman väsynyt. Hainkin osittaista hoitovapaata ja onnekseni sen sain. Se pelasti paljon. Hyödynsin osittaista hoitovapaata vuosia ja se toi kaivattua väljyyttä elämäämme. Nyt yrittäjänä teen töitä max 5 tuntia päivässä ja se tuo elämään paljon vapautta. Olen kotona iltapäivisin tekemässä ruuan, sitä ei tarvitse enää tehdä etukäteen edellisenä iltana valmiiksi. 

Muistelen olleeni välillä aika kireä äiti eläessäni pahimpia ruuhkavuosia. En kokenut itseäni kuningattareksi. Kaikkiaan oma asenne elämään ja vanhemmuuteen on nyt paljon rennompi kuin se oli muutama vuosi sitten. Ehkä tarvitsin ne kireät ruuhkavuodet kasvaakseni tällaiseksi ihmiseksi ja äidiksi kuin nyt olen.

Samalla kun tunnen haikeutta siitä, ettei meillä enää ole pieniä lapsia, koen myös kiitollisuutta ja onnen tunnetta siitä, että meillä on isot lapset ja elämä on jo ihanan helppoa. Voin olla jo niin paljon muutakin kuin äiti. Minulla on oma elämä, omat menot, omaa aikaa. Olen aina kiireisen ruuhkavuosien kuningattaren sijaan oman elämäni kuningatar!

Digipaastoa

Minulle hiljaisuuden retriitti oli aika merkittävä kokemus. Sain valtavan hienoja kokemuksia esimerkiksi shindo-venyttelystä ja taideterapiasta. Lisäksi minulla oli aikaa miettiä.

Hiljaisuuden retriitti merkitsi myös digipaastoa. Etukäteen mietin, miten voin olla lähes kaksi päivää ilman että pystyn lukemaan yritykseni meilejä ja vastaamaan niihin. Voin sano, että hyvin. Kertaakaan ei retriitin aikana tullut nämä ajatukset enää mieleen. Eikä mitään ihmeellistä ollut tapahtunut. Ei yritykseni eikä oman elämäni tiimoilta. Tuli olo, että tätä pitäisi tehdä useammin. Olla ilman nettiä, ilman somea. Maailma ei kaadu, vaikkei somessa ole kaiken aikaa.

Minä elän jonkinlaisessa digipaastossa koko ajan. Minulla on älypuhelin, mutta en luo nettiä enkä facebookia kännykkäni kautta. Tämä on täysin tietoinen päätös. Voin olla tuntikaupalla pois somesta ilman ongelmia. Minulle on myös tietoinen päätös, ettei yritykseni (saati sitten blogini) ole jokaisessa mediassa mukana. Voin jopa todeta, etten tiedä mikä on snapchat. Eikä se edes tunnu nololta. En ole myöskään instagrammmissa. Eikä sekään tunnu nololta. Miksi minun pitäisi olla? En tiedä.

Minulla on suuri taipumus addiktoitua someen. Huomaan sen jo pelkän facebookin perusteella. Jo pelkkä facebook vie aikaa aika paljon. En halua viettää enää yhtään minuuttia enempää vuorokaudessa somen parissa. Haluan jutella lasten ja mieheni kanssa, haluan lukea kirjoja, haluan aikaa mindfulness-harjoittelulle, haluan tehdä käsitöitä. Haluan käydä lenkeillä.

Viime keväänä somen käyttöni meinasi levitä käsiin, kun minulla takoi päässäni ajatus, että minun pitää yrittäjänä näkyä laajemmin eri medioissa ja päivittää aktiivisesti ja ties mitä. Nyt mietin, alkaisinko kerran kuukaudessa pitää somettoman viikonlopun. Oletko sinä kokeillut? Uskon, että se tekisi hyvää. Viikonlopun aikana harvoin tulee mitään yritysyhteydenottojakaan eikä minusta yrittäjänkään tarvitse olla koko ajan saatavilla.

Rajaatko sinä somen käyttöäsi? Miltä sinusta tuntuisi ajatus viikonlopusta kerran kuussa ilman somea?

ps. ilmeisesti monen pienen lapsen vanhemman pitäisi pitää digipaastoa. Luin tänään tämän aika hätkähdyttävän artikkelin
Puhumattomat kolmevuotiaat uusi ilmiö - some varastaa vanhempien ajan

Leila Saarivirta - Martta Kaukonen: Rikas elämä. Parempaa arkea hidastamalla.

Minulla oli ilo saada arvostelukappaleeksi kirja "Rikas elämä. Parempaa arkea hidastamalla". Kirjan ovat kirjoittaneet Leila Saarivirta ja Martta Kaukonen. Leila kirjoittaa Pihin naisen elämää - blogia, joten olen seurannut jo pitkään. Sain myös kutsun tämän kirjan julkkareihin (kiitos Leila!), mutten päässyt sinne päällekkäisten työjuttujen vuoksi.

Takakannessa kysytään: "Onko arkesi yhtä paikasta toiseen juoksemista? Läkähdytkö velvollisuuksien alle? Haluaisitko hidastaa tahtia, muttet tiedä, miten?" Kirjassa lähestytään hidastamista hyvin monesta eri lähtökohdasta, esimerkiksi suhteessa työhön, kuluttamiseen, perhe-elämän ja seksiin. Kirjassa on sekä hyvää tietoa että ajatuksia herättäviä kysymyksiä. Kirjan ehdoton suola olivat mielestäni kirjoittajien omat kokemukset ja kommentit. Ja myös omakohtaiseti läpikäydyt karikot ja kompastuskivet, jotka on kirjoitettu auki. Kirjassa oli myös hidastajien haastatteluja, jossa he kertoivat, millaista on elää itsensä näköistä elämää.

Kirjassa oli paljon tuttua pohdintaa ja tavallaan sain vahvistusta valitsemalleni tielle. Tosin en minä itse mitään vahvistuksia enää kaipaa, tiedän hidastavani koko loppuelämäni. Itse sain oivalluksen blogiin liittyvästä suorittamisesta luettuani Leilan kommentit bloggaamisesta. Kirjoitan tästä myöhemmin ihan oman blogitekstin.

Kirja on helppolukuinen ja selkeä ja luin sen parissa päivässä. Kirjassa on aika vaatimaton kansikuva ja ulkoasu, mutta sisältö on täyttä asiaa. Kirja voisi olla minun kirjoittamani, niin hyvin se osuu yksiin omien ajatusteni kanssa. Tosin minun kirjoittamana kirja tuskin olisi näin hyvä. Suosittelen kirjaa lämpimästi ja toivon, että tämä päätyy myös sellaisten luettavaksi, jotka eivät vielä downshiftaa ja hidasta elämäänsä.

Kirjasta saa monia hyviä ajatuspolkuja oman elämän miettimiseen. "Mikä on sinun unelmasi? Mitä tekisit mieluiten, jos sinulla olisi enemmän aikaa? Mikä estää sinua tekemästä sitä juuri nyt? Olisi hyvä pysähtyä pohtimaan, mikä on sinulle itsellesi tärkeää ja mieluista". Niin, mikä on sinun unelmasi? Millaista elämää haluat elää? Mitkä asiat ovat sinulle elämässäsi oikeasti tärkeitä?

Kiitos Leila ja Martta hyvästä kirjasta!

Syyskuussa

Syyskuu oli minulle aika hiljainen blogikuukausi. Minulla oli töitä paljon ja tein yrityshistoriani ylivoimaisesti parhaan kuukausituloksen. Lisäksi olen tietoisesti viettänyt digipaastoa. Siinä missä muut haalivat koko ajan lisämedioita seurattavakseen, minä vähennän tietoisesti netissä olemista. Olin myös ihan konkreettisesti digipaastossa pari päivää ollessani hiljaisuuden retriitissä Holmassa.

Syyskuu alkoi poikkeuksellisella viikolla, mies oli työmatkalla Intiassa ja esikoinen samanaikaisesti leirikoulussa Pukkilan leirikeskuksessa. Näiden reissujen jälkeen olemme käyneet katsomassa leffassa Inside out - elokuvan, olemme tutustuneet Albatros-laivaan ja käyneet syömässä vietnamilaista ruokaa paikallisessa uudessa ravintolassa, My Sevenissä.

Olen ollut mukana koulun vanhempainyhdistyksen toiminnassa ja koululla oli myös kodin ja koulun yhteistyöpäivä. Käväisin Turussa perhesirkuksen ideapäivässä. Töiden tiimoilta olen luennoinut Messukeskuksessa, olen ollut Kehitysvammatuen perheleirillä ohjaamassa satuhierontaa ja lisäksi olen ohjannut viikossa noin 15 ryhmää. Olen aloittanut myös ensi kevään kurssien aikatauluttamisen.

Olen miettinyt paljon omaa hyvinvointia ja työmäärää, jolla pysyn hyvässä voinnissa. Nyt syyskuussa menin välillä sille rajoille, että tunsin, että pian alan väsyä, jos en saa lepoa tarpeeksi. Hiljaisuuden retriitti tarjosi hyvän paussin kiireiseen syyskuuhun. Lokakuu onkin työrintamalla paljon hiljaisempi ja vietän myös syyslomaa. Hyvä niin. Minä en jaksa kovin montaa kiireistä viikkoa peräkkäin.

Olen miettinyt paljon myös blogiani. Moni tuttu bloggaaja on liittynyt johonkin blogiyhteisöön. Olen tunnustellut itseäni ja tullut siihen tulokseen, että minulle on toistaiseksi hyvä näin. Olla pienenä, itsenäisenä ja kotikutoisena bloggaajana. Minulla ei ole tavoitteita bloggaamiseni suhteen, en hae tällä taloudellista hyötyä. Toki olen iloinen esim. jokaisesta kirjasta tai cd-levystä, jonka olen saanut arvostelukappaleeksi tai arvottavaksi. Ja myös blogiyhteistöistä olen iloinen. Mutta nyt on hyvä näin.

Lokakuusta toivon rauhaisampaa. Lokakuussa olen aloittamassa myös uudet opinnot. Minä, ikuinen opiskelija, aloitan opinnot lasten tunnetaito-ohjaajaksi. Mindfulness-ohjaajaopintoni jatkuvat vielä tammikuulle, joten hetken aikaa pyöritän yritystäni ja opiskelen kaksia opintoja samanaikaisesti.

Mukavaa lokakuuta teille blogini lukijoille!