Vieraskynäpostaus: Todellisuus eri näkökulmista

Julkaisen tänään vieraskynäpostauksen, jonka yrittäjäystäväni Elina kirjoitti yritykseni blogia varten. Ajattelin, että tästä tekstistä saa myös tämän blogin lukijat arvokasta ajateltavaa.

-------------------------------------------------

Torstaiaamu.

Puolisoni istuu väsyneenä ja tyylilleen uskollisena ärtyneenä aamiaispöydässä. Esikoinen juoksee pöytään ja istuu isäänsä vastapäätä olevaan tuoliin. Minä vilkuilen kelloon, kohta on lähdettävä. Sitten lapsi alkaa kurkkia hassusti maitopurkin eri puolilta vuorotellen pöydän toisella puolella jurottavaa isäänsä. Lapsi heiluu tuolissaan ja voin jo kuulla, kuinka jompikumpi meistä aikuisista sanoo “istupa kunnolla” tai “keskity siihen syömiseen”. Ihmettelen, mitä lapsi oikein tekee.

Kysyn:

- Mitä sä oikein teet?

- Mä katon, kumpi noista on oikee isi, lapsi sanoo hauska pilke silmissään.

(- Mitä, eihän isiä ole kuin yksi, melkein sanon)

- Ai, kumpi niistä eri puolilla olevista isistä? Kysyn kuitenkin.

- Niin, kun niitä on kaksi. Lapsi on todella innoissaan omasta leikistään.

(- Syöpä nyt reippaasti, on selkäydinreaktioni.

- Keskity syömiseen, sen jälkeen

- Lopeta pelleily, ja aivan varmasti
- Ei ole kuin yksi isi.)

- No, niinpä onkin, kakshan niitä on. Kumpi on susta oikea? Päätän olla suostumatta ilonpilaajan rooliin, vaikka automaattinauha päässäni niin haluaisikin.

Lapsi naureskelee omalle jutulleen, ja on silmin nähden ilahtunut siitä, että minä olen juonessa mukana.

- Toi oikeanpuolinen on oikee isi. En ensin tajunnut, mutta niin se on, toteaa lapsi edelleen jatkuvasti näkökulmaa vaihtaen.

Puolisoanikin naurattaa. Tämä pieni hetki muutti koko aamun tunnelman. Mietin sitä pitkälle päivään. Mietin sitä, miksi pääni sisällä asuu kyynikko. Miksi haluaisin latistaa lapsen ilon? Miksi en antaisi hänen nähdä asioita mielikuvituksen ja sadun maailman silmin, vaikka en itse siihen aina kykenekään?

Suurin ilo, jonka olen oppinut lapsiltani, on se, miten merkittävää on keskittyä tähän hetkeen ja sen tarjoamiin eri mahdollisuuksiin. Jokainen hetki on uusi alku ja sen myötä voin päästää irti edellisestä. Aikuisena joudun usein pysähtymään, ja jopa pysäyttämään itseni, koska huomaan, että nopein tapani reagoida on tuhoisa, latistava ja torjuva. Kun pysähdyn ja kuuntelen oman sisäisen puheeni ensin, voin sitten toimia niin kuin haluan ja olla sellainen vanhempi kuin haluan olla. Ja se on tietoista vanhemmuutta. Torstaiaamuna lapseni oli taas suurin opettajani henkisen kasvun tiellä. Kun toimin tietoisesti, toimin myös niin, että onnellisuus lisääntyi eikä vähentynyt. Lapsen sisäinen liekki ei tukahtunut vaan se palaa iloisesti.

Vieraskynäpostauksen kirjoittaja Elina Kauppila on helsinkiläinen tunne- ja vuorovaikutuskouluttaja, joka pitää Toimiva perhe- ja Ihana perhe – ja lasten mindfulness -kursseja yrityksessään Onni & hoivassa. Elina kirjoittaa ja jakaa lapsuusaiheista Ihana perhe -sivullaan  ja häneltä ilmestyy 1.4.2016 lasten mindfulness -kirja nimeltä Kamalan ihana päivä.