Olin eilen kouluttamassa Kotkassa n. 150 opettajaa mindfulnessin saloihin. Jännitti. Jo silloin jännitti vähän, kun tämä koulutuskeikka lyötiin lukkoon ja mitä lähemmäksi koulutuspäivä tuli, sitä enemmän jännitti. Olen nyt jo tottunut luennoimaan ja kouluttamaan 20-30 henkilön koulutuksia / luentoja. Ajatus siitä, että puhun auditoriossa reilusti yli sadalle opettajalle tuntui etukäteen aika isolta haasteelta. Etenkin kun koulutustarjouksessa oli saateviestinä, että "opettajat ovat tunnetusti vaativaa porukkaa, joten rima korkealle".
Lapsena totuin ajatukseen, että olen ujo ja hiljainen. Oli olo, että pitäisi olla reippaampi. Pitäisi olla puheliaampi, sosiaalisempi. Jännitin paljon. Esitelmien pito luokan edessä oli ihan täyttä painajaista minulle. Laulukokeetkin piti ala-asteella laulaa luokan edessä. Ei silloin opetettu mitään esiintymistaitoja tai keinoja helpottaa jännittämistä. Jos joku olisi minulle silloin sanonut, että tulen aikuisena luennoimaan ja kouluttamaan, se olisi tuntunut täysin mahdottomalta ajatukselta.
Selvisin eilen hyvin luennosta, jännittämisestä huolimatta. Olen oppinut keinoja jännittämisen kanssa toimeen tulemiseen. Ehkä tärkein oppini on se, että saa jännittää. Kun sen hyväksyy, jännitys lähtee jo helpottamaan. Lisäksi kun olen oivaltanut, että jännittäminen auttaa minua myös pääsemään hyvään vireeseen ja pystyn vaikuttamaan jännittämiseeni keskittymällä kehooni ja hengitykseeni, niin tämä oivallus on auttanut paljon jännittämisen helpottamiseen.
Eilen istuessani linja-autossa matkalla Kotkasta kotiin mietin, miten ihmeessä, minä, ujo jännittäjä, olen kuitenkin kaikesta jännittämisestä huolimatta päätynyt kouluttajaksi ja luennoimaan? Miksi haastan itseäni? Olisihan itselle toki helpompaa olla tekemättä näitä asioita ja olla se ujo jännittäjä ikuisesti.
Olenko edelleenkin omissa ajatuksissani se ujo jännittäjä, jollaiseksi olen lapsesta asti itseni ajatellut? Vai olenko ehkä jo hivenen rohkeampi? Ainakin sen olen jo todistanut itselleni, että pystyn tekemään asioita jännittämisestä huolimatta. Ja siitä tulee kyllä aika hyvä olo, kun ylittää omia aiempia rajojaan. Kun pystyy tekemään sellaisia asioita, joita ei olisi ikinä voinut kuvitella tekevänsä. Kun onkin enemmän, mitä omissa uskomuksissaan ajattelee.
Mitkä asiat sinua jännittävät? Mitä olet tehnyt jännittämisestä huolimatta? Millaisia keinoja sinulla on jännittämisen helpottamiseen? Mitä sellaista olet tehnyt, mitä et vielä muutama vuosi sitten olisi voinut kuvitellakaan uskaltavasi tehdä?
* tunnekuvat saatu blogiyhteistyön kautta (Picemoi)
Syyskuussa 2015 kirjoitin blogitekstin Itsensä ylittämistä. Silloin puhuin Messukeskuksessa lähes tuhannelle kuulijalle. Se oli iso itseni ylittäminen.
Tykkään esiintyä, puhua, kirjoittaa... mutta se jäätävä esiintymiskammo joka saa voimaan pahoin, hikoilemaan, mahan sekaisin, unohtamaan kaiken, jäädyttämään kipsiin koko ihmisen.. Mulla oli se. Nyt kun on "lavalla" melkein joka viikko kouluttamassa muita, niin on kummasti jo löytynyt se luonnollisuus, voin olla minä, puhua ja ja olla tuijottamatta lappusia ja elehtiä, pitää katsekontakia, olla rento.
VastaaPoistaPointti kai oli, että joo, jännittäjä täälläkin joka tosin toiston ja tekemisen kautta päässyt siitä eroon. ^_^ Toivon, että pääsisin vielä niin pitkälle että saisin tänä vuonna olla kouluttamassa ja puhumassa tuhannelle ihmisille yhtä aikaa.
Se on totta, että toistot ja tekeminen auttavat paljon. Ja kun samaan asiaa tekee tarpeeksi usein, tulee varmuutta ja voi olla läsnä yleisölle. Minäkin pystyn pienempiä koulutuksia vetämään ihan täysin rennosti nykyään. Ehkä joskus vielä isonkin porukan kanssa pystyn samaan rentouteen. Kun sitä tottumusta ja itseluottamusta vielä tulee vähän lisää.
PoistaHienoa, että olet oppinut hallitsemaan jännittämistä.
VastaaPoistaMinä en ole kova jännittämään, mutta kyllähän sitä säännölliseti aina uudet työprojektit jännittävät. Etenkin kun niihin ei yleensä saa ohjausta nimeksikään ja välillä on vaikea kuvitella, että mikä se lopputulos mahtaisi olla.
Itseänikin auttaa paljon, kun olen saanut keinoja jännityksen kanssa toimeen tulemiseen.
PoistaUudet työprojektit ovat varmasti sekä haastavia että houkuttelevia. Pieni jännitys on myös hyvä asia, se nostaa vireyttä ja voi tuoda flowta tekemiseen.
Tärkeä aihe! Itsekin jännitän muta olen pyrkinyt altistamaan itseni sille, että uskallan esiintyä. Ja ehkä hieman yllätyksekseni olen viime vuosina tajunnut, että monia jännittää esiintyminen vielä enemmän kuin itseäni. Se on ollut tavallaan hyvä opetus itselleni.
VastaaPoistaKun jälkikäteen mietin omia koulukokemuksia niin toisaalta opettajat suhtautuivat positiivisesti siihen, että oli niin sanotusti kilti hiljainen tyttö. Toisaalta suhtautuminen ujouteen saattoi olla hyvinkin kielteistä opettajien taholta. Arvostaisin sitä, että kasvattajat nykyisin suhtautuisivat myönteisemmin siihen, että ihmiset ovat erilaisia. Ja ennen kaikkea, ujous lienee aika yleistä lapsilla ja nuorilla mutta usein hellittää aikuisuudesa. Tämän olisi ehkä voinut joku todeta vaikka ääneen. Pikemminkin rohkaista kuin latistaa ja laittaa toivottomien koriin.
Minäkin jossain vaiheessa ajattelin, että olen ainut, joka jännittää paljon. Kyllä minuunkin suhtauduttiin ujona ja hiljaisena monessa tilanteessa positiivisesti. Mutta sitten kun olisi pitänyt laulaa laulukoe luokan edessä tai pitää esitelmä, olisikin pitänyt olla rohkea esiintyjä, ilman että mistään sai myötätuntoa jännittämiseen.
PoistaNykyään tietoisuus lasten erilaisuudesta ja temperamenteista on ihan eri tasolla kuin aiemmin ja hyvä niin.