Luin loppukesästä Hesarin kuukausiliitteestä Selja Ahavasta ja hänen kirjastaan "Ennen kuin mieheni katoaa". Se kosketti paljon. Aviomies onkin aina halunnut olla nainen ja päättää nelikymppisenä toteuttaa tämän halunsa. Jokin aika sitten näin ystävääni, joka kertoi, että hänen poikansa on nyt tyttö. Kun näin mainoksen Tyttöpoikatyttöpoikatyttö - näyttelystä tiesin, että tuo näyttely minun on nähtävä.
Tytttöpoikatyttöpoikatyttö on valokuvaaja Nina Doddin näyttely Galleria Brondan kellarigalleriassa. Näyttelyssä kerrotaan neljän transnuoren tarinat heidän itsensä ja heidän perheidensä kertomina. Ajatus näyttelystä lähti liikkeelle Nina Doddin ensireaktiosta, kun hän kuuli tuttavaperheensä alle 10-vuotiaan pojan ilmoittaneen että hän on tyttö ja alkoi pitämään hametta ulkona.
Perheiden tarinat ovat hyvin koskettavia. Suomessa avun saaminen ei näytä olevan kovin helppoa. Perheet syyttävät sairaalan transpoliklinikoita mielivallasta ja Setan pieni transtukipiste työskentelee äärirajoillaan. Vuonna 2016 101 alaikäistä lasta ja nuorta haki apua transtukipisteestä. Apua tarvitsevista 17 oli 0-6-vuotiaita ja heidän perheitään ja 84 kappaletta oli 7-17-vuotiaita.
Perheiden tarinoista tuli esiin se kaikki epätietoisuus, ammattilaisten ymmärtämättömyys ja järjestelmän joustamattomuus, mitä he ovat joutuneet kohtaamaan. Tuntuu, että Suomessa on vielä liian vähän tietoa, miten kohdata translapsi/nuori tai miten tukea perhettä siinä tilanteessa, kun lapsi ilmoittaakin, että hän uskoo syntyneensä väärän sukupuolen ruumiiseen. Toisaalta esiin tuli myös se, miten osalle sukulaisista ja lasten kavereista oli ihan luontevaa, että tytöstä tulikin poika tai pojasta tyttö.
Näyttely on pieni, mutta perheiden tarinat nostattavat esiin hyvin paljon ajatuksia. Sukupuolesta ja sen moninaisuudesta, ihmisarvosta, kohtaamisesta, onnellisesta elämästä. Ja ihan käytännön asioista: tarvitaanko erikseen tyttöjen ja poikien vessoja vai voivatko vessat olla ihan sukupuolineutraaleja? Teeman pohdinta jatkuu omalla kohdallani, sillä sain juuri kirjastosta luettavaksi Selja Ahavan teoksen "Ennen kuin mieheni katoaa".
* Tämä kuuluu Hetkessä - postaussarjaani
Tykkää blogistani myös facebookissa!
Minä luen juuri tuota Ahavan kirjaa. En tiedä, että onko se tämä flunssan jälkeinen yleinen heikkous vai mikä, mutta minusta kirja tuntuu tällä hetkellä pohjattoman surulliselta. Niin surulliselta, että harkitsen lopettamista.
VastaaPoistaNäyttely kuulostaa mielenkiintoiselta. Ehkäpä vielä jaksan ja ehdin tutustua siihen.
Aloitin eilen lukemaan tuota Ahavan kirjaa ja onhan se koskettava. Vielä en ole päässyt tuohon pohjattoman surun vaiheeseen. Luulen, että luen tänään kirjan loppuun.
PoistaNäyttely ja erityisesti perheiden tarinat olivat mielenkiintoisia. Nostivat kyllä ajatuksia pintaan. Näyttely on pieni, mutta nostattaa isoja tunteita.
Ehdottomasti täytyy lukea tuo kirja! Ja näyttelynkin haluaisin nähdä. Sukupuolisensitiivisyys on nyt iso asia varhaiskasvatussuunnitelmissa ja esiopseissa.Hyvää viikonloppua ja kiitos kirjasta! Tein siitä juttuakin blogiin🤗
VastaaPoistaSukupuolisensitiivisyys on tosiaan isossa osassa opseissa, olisi kiva tietää enemmänkin, miten se käytännössä toteutuu.
PoistaKiva kun tuli kirja perille ja käynpä katsomassa blogijuttusi. Mukavaa viikonlopun jatkoa!
Tämä olisi kyllä ihana nähdä <3
VastaaPoistaNäyttely on pieni, mutta herättää isoja ajatuksia ja pohdintoja.
PoistaKiitos kiinnostavasta näyttelyvinkistä! Suosittelen myös kaupunginmuseon Helsexinki-näyttelyä, jos et ole vielä käynyt. Näyttely on rakennettu lähes kokonaan ihmisten omien kokemusten varaan. Oli koskettava ja kantaaottavakin kokemus.
VastaaPoistaKiva, jos sait näyttelyvinkin! Ja kiitos sinullekin, en ole kuullut tuosta kaupunginmuseon näyttelystä, täytyykin tsekata se. Tykkään siitä, että näyttely avaa tunteita ja on koskettava.
PoistaVoi tuo näyttely pitäisi päästä katsomaan. Ja toivottavasti moni käykin sen katsomassa. Voisin oikeastaan jakaa tämän sun postauksen joku päivä, jos passaa? ^_^
VastaaPoistaTämä aihe menee jotenkin itselläni aina kovasti ihon alle. Samaistun monelta osin kokemuksiin, vaikken täysin samaa tunnetta ja kokemusta jaakaan.
Sopii hyvin, että jaat postauksen. Näyttely on pieni, mutta itsessäni se liikahdutti tosi paljon. Perheiden tarinat jäivät varmaan pysyvästi mieleeni.
PoistaTämä pitääkin käydä katsomassa - kiitos vinkkauksesta, ei ollutkaan sattunut silmään mainosta missään! Onneksi näyttää olevan katsottavissa vuoden loppuun asti! Itselläkin tuttavapiirissä yksi transnuori ja hänen juttujensa myötä on ollut surullista tajuta, miten monet arkiset jutut (esim. bussikorttiin merkittävä sukupuoli) voivat aiheuttaa hankaluuksia :(
VastaaPoistaKiva, kun sait uuden näyttelyvinkin. Minulla on tosi paljon pyörinyt tuo näyttely ja niiden perheiden tarinat mielessäni viime aikoina.
PoistaTosi kurjaa, kun translasten/nuorten/aikuisten elämä tuntuu vielä tällä hetkellä aika hankalalta Suomessa.